Kiusattu, rakastettu

Luku 1

Oli joulukuun 26. päivä. Lähdin laskettelemaan äidin ja isän kanssa Hillen-vuorille. Se oli luultavasti vähän päälle kilometrin korkea, joten hissimatka kesti mielestäni ikuisuuden! Onneksi penkit olivat edes pehmustettuja. Kun vihdoin ja viimein pääsimme huipulle, alkoi sataa lunta ja hirveän kylmä viima jäädytti sormeni. Olin unohtanut hanskat siihen keittiön pöydälle, hyvämuistinen kun olen. 

Minun ilokseni huipulla oli pieni puinen kahvila, menimme siis sinne, olin ihan jäässä sen viidentoista minuutin istumisen jälkeen. Kävelin pienen kahvion sisään, oi, siellä oli todellakin lämmintä! Tilasin kuumaa kaakaota ja muutaman suklaamuffinin, olen suuri suklaan kuluttaja. Kävelin mahdollisimman kauas ihmislaumasta, istuin syrjäisimmälle penkille minkä löysin, vanhemmat tietysti seurasivat. 

Olen aina karttanut ihmisiä. Olen nyt kahdeksannella luokalla ja minua on kiusattu koulussa seitsemän ja puoli vuotta. Se alkoi joskus ensimmäisen luokan alussa, en tiedä mikä minussa on vialla. Luulin sen olevan normaalia, kun ei ollut kavereita. Vasta vanhempana tajusin sen olevan syrjintää, ja sen jälkeen olenkin varonut ihmisjoukkoja. Minua on hakattu monet kerrat, mottaan aina takaisin, jonka jälkeen kaikki syyt ovatkin minun. 

-Oletko käynyt täällä koulusta? isä kysyi katkaisten ajatukseni. Syvennyn yleensä helposti ajatuksiini. 

-En, vastasin hiljaa ja katsoin ikkunasta ulos, lumimyrsky, jos sitä siksi voi sanoa, vain yltyi. Isä siemaisi vähän kahvikupistaan ja katsoi sitten minuun. 

-Miksi sitten halusit tulla tänne? 

-Kaverit suositteli, valehtelin. Eihän minulla ollut yhtä ainoatakaan kaveria. En ollut kertonu koulukiusaamisestani kenellekkään, vain päiväkirjalle kun oli pahin hetki. Hymyilin isälle, hän hymyili takaisin ja nyökkäsi myöntävästi. Join kaakaoni loppuun ja nousin ylös. 

-Meen nyt ton rinteen alas, sanoin ja olin jo lähdössä kun äiti tarrasi olkapäästäni kiinni. 

-Odotat meitä, et ole koskaan ennen lasketellut täällä, etkä tunne koko rinnettä. Huokaisin. Aina se ylisuojeleva äiti. Onneksi edes vanhempani välittävät minusta. 

Miten ihmeessä kahvikupin juominen voi kestää noin kauan? Ehdin sillä välin laskea kaikki kahvilassa olevat ihmiset, kattolaudat ja jopa hissien lukumäärän, kun niitä tuli taukoamatta. Vihdoin! ajattelin, kun äiti kymmenen minuutin päästä lähti viemään kahvikuppeja roskikseen. Ryntäsin nopeasti ovesta ulos vältellen katseita. Hyi, se oli inhottavaa kun joku katseli minua. 

Ulkona kiinnitin nopeasti sukset jalkaani, laitoin kypärän päähän ja vedin vähän takkini hihoja, ettei käteni jäätyisi. Otin sauvoista kiinni ja lähdin rinteeseen. Yllätyksekseni luin kyltistä, että rinne on viisi kilometriä pitkä. Ehtisin jäätyä sillävälin ja kaatua miljoonia kertoja. 

Potkaisin vauhtia ja aloin kiemurrella rinnettä pitkin. Mahtavaa, edessä oli metsäosa, törmäisin varmasti puuhun. Yllätyin, kun en kaatunut kertaakaan ensimmäisten kahden kilometrin aikana. 

-Sara! joku takanani huusi. Pysähdyin aika kovasta vauhdista, horjahdin, mutten kaatunut ja huomasin että puhuja oli äiti.

-No mitä nyt? tiuskaisin ja näytin nyrpeää naamaa. Äiti viittoi, että minun pitäisi tulla sinne ylöspäin, kieltäydyin, joten äiti laski luokseni. 

-Mitä? toistin saman tympeän kysymyksen. Äiti pysähtyi ja nojasi sitten sauvoihinsa. 

-Isä meni käymään asioilla, äiti vstasi virne naamallaan. 

- Ei oo todellista.., mutisin hiljaa. Isä oli luultavasti mennyt metsään pissalle. Jatkoin siitä huolimatta matkaani alas. 

Rinne oli melkein loppunut, ja olin ihan poikki, miksi ostin kolmen tunnin hissilipun? En jaksaisi enää yhtään. "Maalilinja" näkyi jo, ja kyykistyin saavuttaakseni lujemman vauhdin. Enää oli parisen sataa metriä suoraa jäljellä, nousin ylös ja tökin vauhtia sauvoilla. 

Yllättäen metsän suunalta tuli mustapukuinen poika, hirmu lujaa vauhtia suoraan eteeni, en ehtinyt reagoida mitenkään, joten törmäsimme. Kaaduin vatsalleni maahan ja polveeni sattui ihan hirveästi. Pojan toinen suksi oli selkäni päällä ja toinen sauva melkein silmäni kohdassa. Kiitin luojaa, ettei se osunut silmääni. Poika kömpi hitaasti ylös, varmaan oli myös satuttanut jotain. Nousin polvilleni ja otin tukea sauvoistani. Katselin maata, en halunnut kohdata kenenkään katsetta. Tunsin silti, kun poika katseli minua. Purin huultani, se oli ahdistavaa. 

-Sattuiko? poika kysyi. Vilkaisin nopeasti poikaa ja pudistin päätäni kieltävästi. Kömmin ylös ja polveni petti alta, yritin peittää sen, epäonnistuen. 

-Okei, ehkä vähän, myönsin sitten, vaikka kipu oli sietämätön. Poika hymyili minulle ja ojensi kättään. Katselin häntä ihan hölmönä. Yleensä käsi merkitsi minulle nyrkkiä turpaan. Tartuin käteen ja hän kiskaisi minut ylös. Hymyilin vähän ja katsoin sitten nopeasti taakseni. Äiti ja isä laskviat kuin madot rinnettä alas. Huokaisin. Ei voinut olla ahdistavampaa tilannetta. 

-Mitä on sattunut? äiti kysyi sillä huolestuneella äänellä. 

-Ei mitään, vastasin tomerasti. Isä laski äidin viereen ja kysyi samaa. 

-No okei, me törmättiin, selitin hiljaa katse yhä maassa. Voi elämä, nyt kaikki katselivat minua. Kuulin jostain kauempaa juoksun askelia, ja käännyin katsomaan mistä ne tulivat. Pari ensiapuhoitajaa juoksivat kohti meitä laukut olallaan. Ei,ei, ei! 

-Mitä tapahtui? Sattuuko jotakuta? toinen hoitajista kyseli. Selitin tapahtuneen, ja kerroimme molemmat mihin sattuu. Hoitaja totesi, että polveni on nyrjähtänyt, ja eikun kotiin. Äiti ja isä lähtivät jo autolle, kun jäin riisumaan suksia ja vaihtamaan monot kenkiin. Poika oli tullut samalle penkille vaihtamaan kamppeitaan. 

-Anteeks, ihan oikeesti, poika sanoi katuvalla äänellä. -En olisi saanut laskea niin lujaa. 

-Ei se mitään, sanoin ja hymyilin kiskaisten punaisen monon irti jalastani. 

-Mikä sun nimi on? poika kysyi yllätyksekseni. Olin hetken hiljaa kunnes vastasin: 

-Sara. 

-Hieno nimi. Oon Joonas. 

Joonas? Olikohan hän se uusi oppilas, josta kärttyinen opettajamme oli kertonut? En ollut varma, mutta minusta tuntui siltä. 

-Missä asut? kysyin pakkomielisesti. 

-Honkalassa, Niittytiellä. Honkalassa, Niittytiellä? Asun Niittytiellä, ajattelin. 

-Mäkin asun Niittytiellä. 

-Asutko? 

Nyökkäsin. 

-Oon tulossa joululoman jälkeen uuteen kouluun, ootko Honkalan yläasteella? 

Nyökkäsin taas. Isä tööttäsi autossamme, joten nousin ylös, hyvästelin hänet ja heilutin. 

Autossa oli ahdistavaa. Molemmat, äiti ja isä, kyselivät kuka tuo poika oli, mistä tunnen hänet ja kaikkea ärsyttävää. 

Kotona olin kotiovellani, kun näin punaisen auton kurvaavan parin sadan metrin päähän talostamme. Autosta nousi Joonas.

Mulla on tähän tarinaan 37 lukua, joten niitä taitaa tulla aika tiuhaan tahtiin sitten.