Kiusattu, rakastettu

Luku 40

Yayy nyt tuli luku! Tää koulu on aina lukuvuoden alussa hirveetä säätämistä, varsinki nyt ku oon uudes koulus. Oon kipeenä ja jäin kotiin, otin tilaisuuden ja kirjotin luvun. Anteeks jos on kirjotusvirheitä tai epäselkeitä kohtia, mun aivotoiminta on miinuksen puolella kuumeen takia :D Enjoy ~

_____________________________________________________________________________

- Mitä hittoa sä täälä teet? olivat ensimmäiset sanat, jotka kuulin irrottauduttuani edessäni seisovasta pojasta. Katselin tätä vaaleahiuksista poikaa pieni virne kasvoillani yhä roikkuen kiinni tuon kaulassa. En halunnut päästää irti.

- Eikö nykyään enää saa tulla kyläänkään? Jopas jotakin..., hymähdin ja lähdin talsimaan pois Joonaksen huoneesta kohti keittiötä, sillä valtava nälän tunne iski minuun. Viimeksi söin reilut tunnit sitten ja silloinkin vain ruisleivän.

- Miten sä tänne pääsit? Junallako? pidempi jatkoi kyselemistään seuraten minua keittiöön. Avasin jääkaapin oven ja aloin tutkimaan sen sisältöä, ihan kuin kotonani. En oikeastaan hävennyt tehdä mitään Joonaksen luona, kun poika itse ja hänen äitinsä olivat kuin toinen perhe minulle.

- Eeei kun kävellen, naurahdin puhuen sarkastisesti ja etsin käsiini vaniliajogurtin suklaamyslin kera. Nähtävästi poikaystäväni äiti piti myös tästä minun lempijogurtistani. Se oli vain niin täydellistä, ei liian maukasta tai sokerista, muttei myöskään mautonta.

- Entä koulu?

- Hyssst, eiks me voida vaa olla ilosii ku oon nyt täälä? kysäisin ja hymyilin lempeästi. En oikeasti halunnut alkaa huolestuttaa Joonasta sillä tiedolla, että oikeasti minut melkein hakattiin - taas - ja että hetken mielijohteesta olin astunut junaan ja suunnannut tänne. Ihmiset aina olivat määräämässä mitä tein ja koska tein, ei se voinut mennä niin. 

- Niin, vaaleahius hymähti ja asteli vierelleni. Hän laski kätensä lanteilleni ja lepuutteli leukaansa olkapäälläni. Hän oli sen verran minua pidempi, että joutui kumartumaan kiitettävästi.

- Mitä ihmettä muute sillon siinä puhelimessa tapahtui? Sä katosit jonnekin vaan, Joonas heitti ilmoille kysymyksen ihan puskan takaa ja olin purskauttaa vaniliajogurtin ulos suustani.

-Siin oli vaa pientä häslinkiä, selitin, ja se oli oikeasti totta. Eikös se ollutkin jonkin sortin häsläämistä, en valehdellut, enhän? 

Käänsin hivenen päätäni, jolloin nenäni osui Joonaksen poskeen. Hymähdin pienesti ja sain pienen suukon poikaystävältäni.

- Sara, toinen sanoi vaativalla äänellä. Minut vallitsi hirveät syyllisyyden tuskat. Irrottauduin Joonaksen otteesta jogurtti kädessäni ja lähdin olohuonetta kohti.

-Mä oon vaa huolissani, poika sanoi ja ainakin askelista päätellen seurasi minua takanani olohuoneeseen. Nyt tunsin vieläkin enemmän syyllisyyttä. Jos jouduin pulaan, miksi pidin asiat itselläni? Minähän luotin poikaystävääni satayksi prosenttia, hänkin aina kertoi minulle kaiken, joten miksen minäkin kertoisi hänelle? Mitä häviäisin, jos kertoisin toiselle mitä minulle melkein tehtiin ja miksi tulin tänne?

-Mä tiedän, sanoin ja sukaisin vaaleita haivenia pois kasvoiltani. Istuuduin vaalealle sohvalle, joka lojui tapetoitua seinää vasten. Joonas teki samoin, mutta istuikin ihan sohvan toiseen päähän. Välissämme oli noin metri ilmarakoa.

-Miks sä ny niin kaus menit? kysäisin kummissani ja nostin hivenen kulmaani. Yleensä Joonas oli hellyydenkipeä ja yritti pysytellä mahdollisimman lähellä minua. 

Hän ei vastannut kysymykseeni.

Mutta hetken katseltuani poikaa pystyin veikkaamaan, mitä hän ajoi takaa. Nimittäin tämän kasvoilla oli odottava ja vaativa ilme.