Kiusattu, rakastettu

Luku 20

-Hei, minnes oot matkalla? jonkun miehen ääni kysyi minulta. Olin juuri niiiin mukavassa asennossa, olin nukahtanut ja nähnyt ihanaa unta... Hetkinen!

Räväytin uniset silmäni äkkiä auki. Olin bussissa! Voih, olin nukahtanut.. Edessäni seisoi sinisiin pukeutunut bussikuski, aika pitkä hoikkine säärineen.

-Ömh, mumisin. -Oon menossa...

En tiennyt katuosoitettani. En ollut kysynyt sitä äidiltä, olin ollut niin vihainen hänelle muutostamme. Enkä huomannut edes katsoa sitä..

-Vuorelan yläasteelta puolen tunnin ajomatka, selitin. -Kestää siis puol tuntia ajaa meille.

-Mutta missä neiti asuu? hoikka mies kysyi taas.

-Mä vasta muutin tänne, en mä tiiä mun osoitetta, vastasin nolona. Puna nousi poskilleni. Laskin jalkani penkiltä alas ja otin reppuni syliini. Katsoin ulos ikkunasta. Ei näyttänyt yhtään tutulta.

-Kuules kun me ollaan nyt linja-autoasemalla. Tarkistin bussin sisältä, ja sä olit täällä. Olitko nukahtanut, vai?

Nyökkäsin. -Missä me tarkalleen ollaan? En tiiä tästä kaupungista mitään, kerroin.

-Täältä Vuorelaan on noin yhden ja puolen tunnin ajomatka.

Niin kauan!

-Pitää kai soittaa äidille ja hänen lähteä hakemaan..

-Ei toki, voin maksaa sulle junalipun Vuorelan asemalle. Menee junalla 45 minuuttia, mies sanoi ja kaivoi rahoja taskustaan.

-Voi kiitos! sanoin ja otin rahat häneltä. Loikkasin pystyyn ja kävelin ulos bussista.

-Asema on täs lähellä, mies sanoi. -Kävele eteenpäin pari sataa metriä ja heti oikealla näkyykin juna-asema. Seuraava juna tulee kymmenen minuutin sisällä, ehdit sinne kyllä.

-Kiitos vielä kerran! sanoin ja heilautin kättäni. Lähdin kävelemään ripeää vauhtia jalkakäytävää pitkin neuvottuun suuntaan. Täällä oli jo puissa pienen pieniä silmuja, joita oli miltei mahdoton erottaa. Muutama talitinttikin lensi ohitseni. Käännyin oikealle ja näin mahtavan suuren juna-aseman. Se oli punertavasta puusta tehty ja siinä oli vihreä, ruosteinen katto. Avasin oven ja astuin aulaan. Se oli täynnä matkaa odottavia ihmisiä. Marssin määrätietoisesti lipunmyyjän luokse.

-Yksi lippu Vuorelaan, kiitos, sanoin ja vilkaisin sivusilmällä kelloa. Junan oli määrä tulla kahden minuutin päästä. Nainen kassan takana hymyili leveästi. Minusta olisi rankkaa olla lipunmyyjänä päivästä toiseen, joutuisi hymyillä vaikkei hymyilyttäisi.

-Se olisi seitsemän euroa, hän sanoi ja ojensi lippuni minulle. Annoin hänelle rahat ja laitoin lipun taskuuni. Menin istumaan puiselle penkille, lähelle sitä laituria, jonne Vuorelaan lähtevä juna saapuisi.

Kului jo viisitoista minuuttia, eikä juna ollut tullut. Istuin hiljaa tuijottaen maahan. Vilkuilin kelloa hermostuneena. Pääsisinkö kotiin illaksi? Tiuku heitti jo puoli neljää. Pian kuului rauhallinen kellon ääni.

-PIM POM! Hyvät matkustajat, naisen ääni kuulutti. -Juna Vuorelaan myöhästyy kahdella tunnilla. Teidän ei tarvitse maksaa uutta lippua.

Huokaisin syvään. Tämä tästä vielä puuttuikin. Päätin soittaa äidille, ettei hän huolestuisi. Etsin äidin nimen osoitekirjastani ja painoin vihreää luuria.

-Moi, sanoi.

-Hei kulta, onko kaikki hyvin? äiti kuulosti huolestuneelta.

-Juu on, missä sä oot?

-Lähdin Honkalaan junalla, täyttämässä muutamat paperit. Saavun ennen kymmentä kotiin.

-Okei.

-Mitä asiaa sulla oli?

-Ei mitään, sanoin ja maiskautin suukon. En viitsinyt huolestuttaa äitiä sen enempää. Laitoin puhelimeni taskuuni ja lähdin löntystelemään kohti R-kioskia. Ostin Aku ankka- lehden ja limsaa. Kassalla maksoin yli jääneillä rahoilla ja tungin ostokset reppuuni.

Mieleeni palasi se päivä, muistan tarkalleen sen päivän, jona tapasin Joonaksen. Se oli joulukuun 26. päivä ja olin laskettelemassa. Muistan vieläkin, kun välttelin ihmisten katseita ja vihasin olla huomion keskipisteenä. Se varmaan johtui syrjimisestä. Mutta nyt en enää karttanut katseita. Oli mukavaa nähdä ihmisten iloiset, tai vihaiset, kasvot.

-Hei nuori neiti, joku mies sanoi takanani. Käännyin ja näin vanhan ja parrakkaan miehen, kalja kädessään.

-Heei..., sanoin ja lähdin kohti uloskäyntiovea. Se mies seurasi minua. Juoksin takaisin sille penkille, jossa oli odotellut junaa. 'Vielä puolitoista tuntia', ajattelin ja istuin penkille. Katsoin sivusilmällä, kun samainen mies hölkkäsi luokseni. Hän vinkkasi silmää minulle.

-Tuletkos päiväkivalle luokseni? hän kysyi ja meinasi halata minua.

-EN! kirkaisin ja pinkaisin pystyyn, juoksin sisälle juna-aseman aulaan ja lukittauduin juuri löytämääni vessaan. Huokaisin helpotuksesta. Katsoin vessan oven alta, mies seisoi siinä vessojen edessä.

Mitä nyt tekisin? Tuo pedofiili seuraisi minua kaikkialle. Huomasin juuri äskettäin, että olin mennyt miesten vessaan.

Vilkaisin ylös ja näin ikkunan. Kiipesin vessanpöntön päälle seisomaan ja avasin ikkunan. Heitin reppuni siitä ulos ja työsin toisen jalkani pihalle. Pian roikuin vatsallani kuin kala verkossa ikkunalla, ja kuulin kun vessan oveen koputettiin.

-Kauanko vielä kestää? joku mies kysyi. -Olis vähä hätäistä asiaa.

Meinasin revetä nauramaan, mutta tiputtauduin ikkunasta. Horjahdin, mutten kaatunut. Heitin repun olalleni ja juosta kipitin laitureiden vierestä omalle laiturilleni.

Penkille, jossa olin äskettäin istunut, oli istuutunut ihmisiä. Päätin nojata paaluun. Join vähän limsaani ja avasin upo uuden Aku ankka-pokkarin.

Aika kului pokkaria lukiessa.

-Juna Vuorelaan, laituri kolmetoista, saapuu näillä minuuteilla asemalle. Nauttikaa matkasta! nainen kuulutti.

Vihdoin! Huokaisin helpotuksesta. Laitoin pokkarin reppuuni ja menin raiteiden viereen seisomaan.

Näin jo junan tulevan. Yllättäen joku tönäisi minua todella kovaa, menetin tasapainoni ja tipahdin polvilleni raiteille. Juna oli jo hirmuisen lähellä ja säikähdin tajutessani, että olin raiteilla. Hyppäsin nopeasti takaisin laiturille, ja muutaman sekunnin päästä juna pysähtyikin eteeni.

'Se oli lähellä!' ajattelin.

Junan ovet aukesivat ja astuin sisälle. Tunkkainen ilma sai minulle aikaan heti päänsäryn. Katsoin lippuani, penkki numero 22. Katselin ympärilleni ja löysin vaunun kolme. Lähdin etsimään penkkiäni, kun yhtäkkiä joku vetäisi minua voimakkaasti kädestä, horjahdin taaksepäin ja kaaduin penkille, josta joku oli vetäissyt minua.

-Minne kiire, kultaseni? tuttu ääni kysyi.