Kiusattu, rakastettu

Luku 30

Oon ihan sanaton. Apua. Kiitos. 4.3K lukijaa

_________________________________________________________________

Tuntui siltä, kuin jalkani olisivat pettäneet alta, kuin ne olisi sahattu poikki säärien kohdalta. Olisin voinut kaatua siihen paikkaan, mutta kädellä tuosta pöydästä kiinni pitäessä en varmaankaan niin tekisi. En tiennyt, mitä ajatella. En tiennyt, olisiko minun sittenkään pitänyt lukea tuota paperia. Tuota valkeaa paperia, jonka sisältämät mustat pienet kirjaimet voivat joko tuoda helpotuksen tunteen tai tuhota toisen maailman. Jälkimmäinen vaihtoehto kävi minun kohdalleni. Mitä tekisin, jos halvaannun? En voisi enää ikinä kävellä, liikauttaa alaraajojani senttiäkään. 

Hengittämiseni kävi liian raskaaksi, joten työnsin itseni seisomaan ja astelin huterin askelin takaisin vuoteelleni, jossa hetki sitten olin tyytyväisenä makoillut. Istahdin valkealle peitolle vaaleat hiukseni heilahtaen kasvoilleni. Tuijotin jalkojani, joissa oli nyt monia laastareita ja siteitä. Luodit poistettiin niistä. Ja pian en voisi enää liikuttaa niitä. 

Kyyneleet kihosivat silmiini. Ei, nyt en itkisi. En voi olla oikeasti aina itkemässä kun on vähänkin huonompi paikka. En voi olla niin heikko, olen koko ajan itkemässä. Pyyhin silmiini kohonneet kyyneleet pois ja lopulta hautasin kasvoni käsiini painaen pääni polviini. Aloin hiljaa nyyhkyttää. Nyt annoin itselleni luvan itkeä, nyt oli syytä itkeä. 

En ehtinyt kauaa siinä itkeä, kun ovi riuhtaistiin auki ja äitini astui sisään kahvikuppi kädessään.

-Heii kulta, en jaksanut jäädä tuonne-

Kahvikuppi putosi maahan ja ruskehtava neste levisi lattialle. Äitini korkokengissään juoksi luokseni ja kietoi kätensä ympärilleni.

-Mitä nyt? Mikä on?

En kyennyt vastaamaan. Rintaani puristi, kuin en olisi saanut henkeä. Olisin halunnut hengittää, mutta ilmaa ei ollut.

-T-toi la-lappu, sopersin ja nostin pääni polvistani. Tunsin, kun äitini irrotti otteensa minusta ja seurasin punertavilla silmilläni, kun hän askelsi pöydän äärelle, jossa lojui lappu. Hänen silmänsä liikkuivat sen riveillä, ja virne kohosi tuon huulille.

Mitä helvettiä?! Halusiko oma äitini, että halvaantuisin? Virne muuttui hymyksi, ja näin, kun hän pidätteli naurua. Mitä vielä? Äitini jätti ensin kertomatta, että oli eronnut isän kanssa, minut kidnapattiin ja hän aina väitti, kuinka rakasti minua. Ja nyt hän nauroi sille, että oma rakas tytär halvaantuisi. En enää kestänyt. En pystynyt edes puhumaan enää. Äitini käveli takaisin viereeni ja istahti siihen samaan paikkaan, missä oli äskenkin istunut.

-Mä en ymmärrä, tokaisin kurkku käheänä. Kasvoni olivat ihan punaiset, silmistäni puhumattakaan.

-Kulta, asia ei ole niin kuin näyttää, äitini sanoi ja näin hänen kasvoillaan lempeän hymyn. Kohotin kulmiani, hyvä jos liikettä erotti kasvoillani, mutta nähtävästi äitini teki niin, sillä hän työnsi paperin kasvojeni eteen, melkein naamaani kiinni.

-Ei sun nimi ole Jenni.

Hetkinen, katsoin paremmin valkeaa puutuotetta. Tämä ei ollutkaan minun paperini.

-Voi luoja, parkaisin ja vedin molemmat käteni suuni eteen. Purskahdin täyteen itkuun, tällä kertaa ilosta. En halvaantuisikaan. Sitä tunnetta ei voinut sanoin kuvailla.

Sisään juoksi muutama hoitaja.

-Ei hätää, äitini ääni sanoi tyynesti ja luultavasti hymyili. -Tytär itkee ilosta.