Kiusattu, rakastettu

Luku 44

Se oli jokseenkin tuttu ääni. Ei korkea, muttei myöskään matala. Sellainen inhottavan kimeä piippaus, vaikka se ei sinäänsä ollut piippaus. 

Ja siellä oli myös se tuttu tuoksu. Ei, ei sitä voinut sanoa tuoksuksi, haju olisi parempi. Hetken aikaa se oli siedettävä, mutta myöhemmin siitä koituisi päänsärkyä. 

Miten tiesin ne? Jotenkin tunnistin kaiken tämän, mutten saanut mieleeni mikä se oli. Jotain tuttua, selvästikin, mutta mitä?

Oli täysin pimeää, kuin keskitalvella öisin. Tapasin silloin aina piilotella ihanan lämpimän peiton alla piilossa valolta, vaikka sitä ei edes ollut näkyvilläkään. 

Kaikista oudoin juttu koko tilanteessa oli se, etten pystynyt tuntemaan kehoani. Yritin liikuttaa sormiani, mutta tuloksetta. Varpaani eivät totelleet eivätkä vatsalihakset jännittyneet vaikka niin halusin. 

Sitten tajusin; minähän olin sairaalassa. Taas. Olin oikea ongelmalapsi, karkasin kotoani junalla poikaystäväni luokse kun vasta hetki sitten olin päässyt pois sairaalasta ja nyt olin taas täällä. 

Tuo ei kovinkaan matala muttei niinkään korkeakaan piippaus kuului noin yhden ja puolen sekunnin välein, sydämeni syke siis. Se oli jokseenkin rauhoittavaa, ainut rauhallinen asia koko tilanteessa. 

Vähitellen muistini alkoi palautumaan; se mitä tapahtui Hesburgerissa. Ja ne portaat. Ja Linda? Mitä ihmettä hän teki siellä? Ja vielä oli huolissaan minusta? Tietääkseni hänen suurin huolenaihe ennen tätä oli päästä eroon minusta. 

-Idiootti! Linda karjui takanani. Hän oli paljon nopeampi juoksemaan kuin minä, toivottavasti voisin eksyttää hänet. Vilkaisin taakseni, tyttö oli liian lähellä, vajaan kymmenen metrin päässä. Lisäsin vauhtia, mutta liukastuin. Linda pysähtyi läähättäen viereeni, nousin äkkiä ylös, mutta hän tönäisi minut ojaan. Molskahdin jään pintaan, mutta sitten se halksei allani. Vajosin vajaan metrin syvyyteen ojassa. Ruumiini jähmettyi, oli vaikeaa liikkua. Päästin otteeni irti takista ja repusta ja ponkaisin itseni pois veden alta.

-Idiootti! Linda toisti ja nosti suuren lumikimpaleen ojan penkasta.

-ÄLÄ! karjuin ja kömmin pois vesiaukosta jään päälle. Konttasin jään pintaa pitkin ja pian selkääni iskeytyi tainnuttavan kovaa jääkimpale. Ähkäisin ja lysähdin vatsalleni kylmään jäähän. Kuolisin tähän. Olin umpijäässä, sormet kohmean liilat. Hiuskeni olivat läpimärät, vähän jo jäätymässä. Missään ei tuntunut kiertävän veri.

Linda loikkasi vierelleni ja alkoi potkia minua. Kiljuin kuin sudelle syötettäisiin. Pian lopetin huutamisen, ja alkoi väsyttää hirveästi. Silmäni painuivat kiinni väkisinkin. Oli vain kylmää ja pimeää.

Muistikuva tilanteesta aiheutti minulle kylmät väreet. Tai ainakin luulin niin, sillä en tuntenut kehoani. 

Ehkä ihanin juttu koko maailmassa oli se, että juuri tuon kyseisen tapahtuman jälkeen Joonas ilmestyi paikalle ja vei minut kotiin. Tällä hetkellä uskoin hymyileväni, en tuntenut edes kasvojani. 

Siitä puheenollen, Joonas. Missä hän oli? Mitä hänelle tapahtui? Olin tietoinen siitä, että häntä oltiin lyöty ja potkittu, ilmiselvästi. Oliko hänkin täällä? Esitin kysymyksiä, mutta turhaan. En osannut vastata niihin, saatika sitten joku muu, kun he eivät edes kuulleet niitä. 

Mitä edes minulle oli käynyt? Kaaduin portaat alas ja... Muistin sen rasahduksen selässäni ja sen sietämättömän kivun. En pystynyt liikkumaan. Laskin päässäni; yksi plus yksi on kaksi. Olinko halvaantunut? En edes tuntenut kasvojani, tiesin olevani hereillä, mutten kyennyt liikkumaan tai edes avaamaan silmiäni. Säälittävää. Ainut positiivinen asia tällä hetkellä oli se, että pystyin kuulemaan. Antaisin mitä vain, jotta kuulisin Joonaksen äänen. Sanovan mitä tahansa, edes sen että hän on okei tai haukkuvan minut pystyyn. Mitä vain, sillä ei ollut väliä. 

Tai entä jos olin tekemässä kuolemaa ja nämä olivat viimeiset hetkeni? Pian varmaan kuulonikin heikkenisi ja olisi ihan hiljaista ja pimeää. Oliko se kuolema? Hiljaista ja pimeää, ruumis ikuisesti rentoutuneena, liikkumattomana. Levossa. Kuolema oli varmaan sellainen. 

Muistin, kuinka aina ennen olin aina toivonut kuolevani. Olin koulussa vain kaikkien pilkattavana ja tuntui, ettei kukaan välittänyt minusta. Silloin kun lojuin siellä ojassa, melkein paleltuneena, hetken verran toivoin, etten enää heräisi siitä. Mitä minulla oli edes menetettävää? Se pilkkaaminen ja tahallinen nolaaminen olisi jatkunut kuitenkin, jos siitä olisin vielä noussut.

Mutta minä heräsin. Ja olin niin kiitollinen, että niin tein. Tapasin tämän hetkisen elämäni parhaimman, ihanimman ja rakastettavimman ihmisen, josta en haluaisi millään luopua. Olin aina ollut se pessimisti, mutta jokseenkin minusta tuntui, että kyllä minussa oli sitä optimistisuuttakin. Kaikissa on, mutta se on vain piilossa jossain syvällä. 

Asiat paranevat, minullekin kävi niin.

Itseasiassa, ei. Ne paranevat hetkellisesti ja sitten taas pahenevat. Niinkuin minulle kävi. Nähtävästi en olekaan se optimisti, ehkä hetkellisesti mutta en pysyvästi. 

Mutta Joonas todellakin muutti minua; aloin näkemään valoisampia puolia elämässä enkä vain kierinyt itsesäälissä. Jokainen tarvitsisi sellaisen henkilön.

Ajatukseni harhailivat äitiini. Mitähän hänkin ajattelisi minusta? Olin varmasti tuottanut suuren pettymyksen hänelle. Olin taas joutunut sairaalaan, sen takia kun karkasin kotoa. Valehtelin hänelle, vaikka hän oli minulle niin kultainen. Miksi tein niin? En tiennyt, ehkä se oli luonteessani.

Joku avasi huoneen oven, ihan selvästi. Kuulin kun kahvaa käännettiin, ja sitä seurasi pieni saranojen ääni. Ja askelia, joku käveli lähemmäs. 

Nähtävästi vieressäni oli pöytä, sillä jotain laskettiin siihen. 

"Kuuletko mua?" kuului jonkun naisen ääni. En tunnistanut sitä, mutta luulisin sen olevan joko lääkärin tai jonkun muun hoitajan. Ja kyllä, kyllähän minä sen kuulin, mutten pystynyt vastaamaan yhtään mitään. Minulla oli niin avuton olo; en pystynyt edes sormea liikuttamaan. Halusin edes nyökäyttää päätä tai edes äänähtää pienesti, mutta ei. 

"Liikauta edes etusormea, jos kuulet", samainen nainen jatkoi. 

Niin, liikuttaisin jos pystyisin. Todella turhauttavaa.

Paperille kirjoitettiin jotain ja pian askelet menivät takaisin ovelle, jonka jälkeen se suljettiin.

 Mahtavaa, kerrassaan mahtavaa.