Kiusattu, rakastettu

Luku 46

Ootte ihania ihmisolentoja, oletin teidän tyylii suuttuvan ku mulla kestää ni kauan ja odotatte hirveesti näitä lukuja mut ootte tosi kannustavia ja hjhgngngh mun sydän sulaa kun luen teidän kommentteja, koska whaaattt ihmiset oikeesti tykkää mun pälätyksistä :D? kiitos teille kaikille lukjoille ;-; <3 haluaisin sanoo jotain muutaki ku kiitos mutta en osaa ja se on iha tyhmää ja hyhhh mut KIITOS!!! 

nyt vihdoinkin musta tuntuu et olis hyvä väli kirjottaa taas jatkoa tänne joten täältä tulee 8)

_____________________________________________

En edes tiennyt, miten kauan olin kyseisessä koomassa. Ikuisuudelta se tuntui, sen voin sanoa. Ei ollut mitään sen turhauttavampaa, kuin se, että pystyin kuulemaan kaiken mitä minulle sanottiin. Kaiken minkä lääkärit sanoivat, kaiken mistä äitini itki. Lääkärit puhuivat siitä, kuinka kaikki elintoimintoni olivat erittäin hyvässä kunnossa ja että minulla oli vielä toivoa. Se oli jo toinen kerta, kun kuulin äitini itkevän istuessaan vieressäni. Kolmas kerta, kun hän itki oli se, kun lääkäri kertoi minun todennäköisesti heräävän koomasta. 

Se oli minullekin suuri helpotus. Vaikka olin aina valittanut elämästäni, vaikka olin aina joutunut kiusaamisen kohteeksi, vaikka olin aina tehnyt mielestäni kaiken väärin, en silti halunnut vain maata tässä sairaalan vuoteessa. Vaikka olin joskus halunnut kuolevani, nyt se tuntui erittäin kaukaiselta ajatukselta. En halunnut tätä. Jos kuolema oli tätä, ei kiitos. Tuntui siltä, kuin en ollut olemassa. Elämä ympärilläni jatkui, mutta minä vain lojuin tässä kuin mikäkin roska. 

Kaikista surullisinta oli kuitenki se, että kuulin tuttujen ääniä puhumassa minulle, mutta en kertaakaan kuullut Joonaksen ääntä. Miten kauan olinkaan tässä ollut, ei yhtään kertaa edes yhtä sanaa kuulunut rakastamani pojan äänellä. En tiennyt, olinko enemmän surullinen vai vihainen. Surullinen, koska olisin halunnut kuulla edes yhden pienen yskäisyn tai hymähdyksen. Vihainen, koska entä jos hän ei oikeasti välittänyt minusta? 

Totta kai hän välitti minusta. Miksi hän muuten olisi kanssani näinkin pitkään?  Jos hän käytti minua hyväkseen... Ei, ei minulla ollut mitään syytä epäilyyn. Hän oli ollut minulle kuin enkeli. Oma suojelusenkelini. Hän ikään kuin istui olkapäälläni, pystyin tuntemaan käden olallani ja kuulemaan lauseen kaikki on hyvin ja se sai minut rauhouttumaan missä tilanteessa tahansa. 

Aloin tulemaan jo hulluksi, kun lääkärit väittivät, etten tiedostanut mitään ulkopuolisesta maailmasta. Mieleni teki huutaa suoraan heidän naamaansa, että totta hemmetissä kuulin kaiken, minkä he sanoivat. 

Tosin refleksini eivät nähtävästi reagoineet vielä mihinkään. En tuntenut vieläkään mitään osaa kehostani. Tekisin mitä vain, jotta saisin nämä silmäni auki. Ennen olin toivonut pystyväni pitää ne kiinni ikuisuuden, mutta ei, ei nyt.

Ja sitten se tapahtui.

Ihan tuosta noin vain, ensimmäinen asia, jonka tein, oli nielaisu. Sitten tajusin, että liikuttelin silmiäni. Sitä ei ehkä olisi uskonut, mutta sillä hetkellä se oli elämäni iloisin hetki. Sain tietää, etten jäisi koomaan loppuelämäkseni. Toki lääkärit olivat sanoneet minulla olevan toivoa, mutta se ei vaikuttanut siltä, kun itse ei pystynyt tekemään mitään. Jos olisin jäänyt ikuiseen uneen, olisin toivonut äitini olevan sen verran ajattelevanen, että olisi vetänyt piuhat irti. 

Mutta nyt ei ajatella sitä, sillä näin valoa. Kyllä, valkeaa, vähän kellertävää valoa. Näin katon, jossa oleli suorakulmion muotoinen, erittäin kirkas lamppu. Jouduin sulkemaan silmäni uudelleen, sillä niihin sattui. 

- Khmm.., yritin puhua, mutta ääneni oli aivan liian karhea. Kurkkuni oli kuiva ja tuntui, ettei ääntä lähtenyt yhtään. 

Avasin silmiäni uudelleen, nyt olin jo tottunut kirkkauteen vähän enemmän. Hei! Tuolla on hoitaja. Valkeisiin pukeutunut brunette nainen hiukset suloisella nutturalla oli selin minuun päin. Miten saisin hänet huomaamaan, että olin hereillä? Liikuttaisinko jalkaa? Yritin. Yritin uudelleen, mutta mitään ei tapahtunut. Itse asiassa en edes tuntenut jalkojani. Okei Sara, sormien vuoro. Luojan kiitos, ne liikkuivat vähän.