Kiusattu, rakastettu

Luku 27

Kaduin heti tekojani. Minun ei olisi pitänyt vetäistä käsiäni irti tukipaalusta. Kaaduin heti polvilleni maahan, sillä jalkani pettivät alta. Suuri kivun aalto pyyhkäisi ylitseni, kuin puukkoja olisi pistetty lävitseni kaikkialta. Nyt ainakin kuolisin tähän paikkaan. Voihkaisin äänettömästi ja puristin käteni nyrkkiin yrittäen sietää kipua, onnistumatta. Samassa kuulin nyrkin iskuja ja potkuja, nostin katseeni tomuisesta maasta ja näin tuon ruskea hiuksisen nuorukaisen potkivan rikollisia kasvoille ja nilkkaan, siihen kohtaan mistä se sattuu eniten. Toivon kipinä jossain kaukana sisälläni syttyi, ehkä sittenkin pääsisin pois täältä. Poika oli todella vahva, sillä hän sai nuo isot miehet tajuttomiksi. Veri miesten kasvoilla oli aivan jotain järkyttävää. Työnsin itseäni ylöspäin, mutta mätkähdin maahan vatsalleni. Kuulin kun joku juoksi minua kohti, katsoin eteeni ja näin tuon pojan edessäni, käsi ojennettuna. 

-Äkkiä nyt, enneku jäädään sortuman alle! tuo sanoi puoliksi huutaen. Tartuin värisevällä ja kalpealla kädelläni tuon voimakkaaseen käteen. Poika veti minut ylös ja ennen kuin ehdin huomatakaan, hän oli heittänyt minut reppuselkäänsä. Otin käsilläni pojan harteista kiinni ja hän lähti juoksemaan käytäviä pitkin kuin viimeistä päivää. Hän puristi reisiäni todella kovasti, se sattui mutten välittänyt tippaakaan, kunhan vain pääsisin pois täätlä. Sydämeni sykki tuhatta ja sataa, värisin koko keholtani ja tuskin pystyin hengittää. Takanani kuului kun tunnelia sortui. Suuri pölypilvi tuhahti koko tunnelin käytävän verran.

-Tiiätkö sä yhtään minne pitää mennä? kysyin hätää kärsien pojalta, joka juoksi kuin tuuli pakoon sortumaa, joka läheni joka sekunti uhkaavammin. Poika piti tiukasti kiinni reisistäni ollessani tuon selässä. Se sattui, sattui aivan liikaakin, mutta kestäisin sen ennemmin kuin kuolisin. 

-Luuletko että löysin tonne sattumalta? nuorukainen huusi kilpaa sortuman äänen kanssa. Olin avaamassa suutani, mutta yhtäkkiä tipuinkin metriä alaspäin, olin maassa. Ähkäisin ja näin vierelläni pojan polvillaan, olimme kaatuneet. Käteni olivat ruhjeilla, ja niistä vuosi verta. Katsahdin poikaa, joka kömpi ylös tummissa vaatteissaan. Tein itse samoin, nousin ylös, reiteeni sattui vietävästi. Painoin sitä molemmilla kämmenpohjillani ja parkaisin melkein itkien. Painoin silmäni kiinni ja purin huultani, sitä vihloi vietävästi. Poika asteli luokseni ja heitti minut olalleen, ikään kuin olisin ollut säkki, jota kannetaan myllyltä toiselle. Vaaleat hiukseni olivat nyt aivan likaiset, ja vauhdissa ne paiskoutuivat kasvoilleni. 

-Nopeampaa! kiljaisin kun yläpuoleltani tippui kahden ihmisen kokoinen kivi, ehdimme juuri juosta sen ali ennen kuin se tippui. 

-Koko ajan! poika huusi. Kuulin tuon hengästyneen hengityksen. Hän piteli tiukasti kiinni pakaroistani, minä hänen selästään. Roikuin ylösalaisin tuon selkää vasten. En ymmärtänyt, minkä ihmeen takia tuo poika oli halunnut pelastaa minut. Hän voisi kuolla vain sen takia, että nyt kantoi minua. Minua, joka ei merkinnyt kenellekään mitään.

Tunsin sieraimissani vähän raikkaampaa ilmaa, olimme lähempänä suuaukkoa. Luojan kiitos, hoin koko ajan mielessäni. Tunnelin sortumaääni oli jo vähän vaiennut. Pian allamme oleva tumma ja likainen multa muuttui paksuksi nurmeksi, jossa kukoisti värikkäitä kukkia. Viiletimme noin kymmenen metrin päästä kaivoksen suusta, kunnes poika kaatoi minut selälleni nurmikolle ja rojahti itse päälleni. Hänen päänsä iskeytyi vatsaani. Poika läähätti voimakkaasti ja veti henkeä. Itsekin olin toden totta aika järjiltäni, hengitin kiivaasti nopeaan tahtiin kun sydämeni takoi kolme ylimääräistä lyöntiä sekunnissa. Muutaman minuutin oleilimme samassa paikassa, samassa asennossa, kunnes poika nousi vähän ylöspäin ja nojautui käsiensä varaan, yhä vatsani yläpuolella. Hän katseli hetken minua silmiini, ja minä hänen. Tuolla oli kauniin ruskeat silmät, ne ikään kuin vetivät puoleensa. Hänen kasvonsa olivat ihan likaiset ja veressä, kuten minunkin. Suuni kaartui pienoiseen hymyyn.