Kiusattu, rakastettu

Luku 32

Tuhannet kiitokset 5.7K lukijaa!! Iha mieletöntä! En ois ikinä uskonu, et tulee edes tuhatta. 

_______________________________________________________________________________

Puraisin hennosti huultani, ehkä vähän hermostuksen vivahdetta oli havaittavissa. Käteni olivat yhä ristissä ja kuulin Mikan askelet muutaman kymmenen metrin päässä minusta. Pian hän kuitenkin tarraisi käteeni kiinni ja anoisi anteeksipyyntöä, joka kuitenkin oli hänen tavoittelemattomissa.
-Sara! kuulin tuon saman kyseisen nuoren miehenalun huudahtavan, joten pysähdyin ja sukaisin oikealla kädelläni tuulessa takkuuntuneita pitkiä hiuksiani siirtäen käden sitten takaisin toisen kyseisen kanssa rinnalleni.
Mielessäni ryöppysi muistoja siitä, kuinka minä ja Joonas riitelimme. Kuin kaikki olisi tullut nauhalta, muistin ne salaman kirkkaasti. Nyt kun minulla oli tilaisuus sanoa tuolle ihmissuhteiden pilaajalle mitä sylki suuhun tuo, olin aika varma, että hän saisi kuulla kunniansa.
Tunsin viileän käden painautuvan beigen villapaidan peittämää olkapäätäni vasten ja vähän kookkaamman hahmon seisahtuvan hivenen hengästyneen oloisena oikealle puolelleni.
-No, mitä? tiuskaisin jo valmiiksi vihaisena, vaikka minulla ei siitä ollut mitään aavistustakaan miksi. Ehkä se oli vain tuon ihmisen luontainen asia saada ihmiset ärtymään ollessaan hänen lähellään, sitä en epäilisi hetkeäkään.
-Pääsit sairaalasta, ruskeahiuksinen jääkiekon pelaaja sanahti ja hymyili lempeästi. Se oikeasti näytti aika aidolta hymyltä, mutta ken tietää jos hän on opetellut tuollaisen taidon valehdellessaan ja näytellessään.
-Ehei kun muuten vaan mä täälä hillun, vastasin ylisarkastisella äänellä ja nostin oikeaa kättäni, jotta Mikan vastaava liukuisi pois painottamasta olkapäätäni, joka oli jo kyllin puutunut koululaukkujen kantamisesta, vaikkei minulla ollut ollutkaan koulua reiluun viikkoon.
-Haha, aina sä oot niin hauska, hän virnisti ja siirsi kätensä harmaan college-paitansa taskuihin. Hänen ruskeat silmänsä tapittivat minua päästä varpaisiin, mutta eniten ne tutkailivat kasvojani.
-Sulla on ollu haavoja, hän huomioitsi hetken tarkkailtuaan minua ja siirsi painoa jalalta toiselle.
Nyökkäsin. Niin oli ollut. Nyt kun aloin ajattelemaan, niin ei tätäkään olisi tapahtunut, jos Mika ei olisi koskaan tullutkaan sinne huvipuistoon eräänä kauniina alkukeväisenä päivänä. Ja mikä parempi, en olisi edes tuntenut koko ihmistä. Ei, en olisi edes halunnut muuttaa pois. Kenen vika se sitten on, jos minun ja äitini piti muuttaa? Miten asiat ovat riippuvaisia toinen toisistaan? Jos jotain ei olisi tapahtunut, ehkä en olisi kuollut melkein, mutta jos taas olisi, olisiko elämäni nyt tällaista yhtä ristiriitaa? Eettisiä kysymyksiä.
Kuivat ja rohtuneet huuleni kaartuivat väkisinkin pieneen hymyyn. Kallistin päätäni vähän alaspäin siinä toivossa, jotta Mika ei sitä näkisi, mutta myöhäistä. Hän jo myhyili itsekseen ja tunsin pojan katseen pistävän selkääni.
-Hymyilethän sä, hän sanoi leppoisasti ja astui askelen lähemmäs minua, minä näet kartotin välimatkaamme muka vaivihkaa siirtämällä painoa jalalta toiselle ja samalla siirtymällä muutaman sentin vasemmalle, kauemmas tuosta ruskeasilmästä.
-Mitä sulle kuuluu? Mika jatkoi puhettaan. –Ootpas sä hiljainen, jääkiekon pelaaja pisti merkille ja tuuppasi minua olkaan. Naurahdus karkasi huuliltani, vaikken todellakaan halunnut. Nyt Mika voisi luulla, että oikeasti hänen juttunsa ovat hauskoja.
-Mulle kuuluu tosi hyvää, sanoin hitaasti, vähän salaperäisesti ja nostin katseeni hiekkaisesta polusta pojan ruskeisiin silmiin. Minulla ei ollut aavistustakaan, miksi sanoin juuri tuon lauseen. Ihan itseni yllätyksekseni en ollutkaan enää vihainen tai tuntenut mitään negatiivista tuota vastakkaista sukupuolta olevaa henkilöä kohtaan. Ehkä en vain yksinkertaisesti osaa olla vihainen tai edes teeskennellä sellaista.
-Noh, hyvä kuulla, hän naurahti ja astui askeleen eteenpäin. –Mä tästä lähdenkin, tuu ehjänä kouluun, hän jatkoi ja väläytti vielä hymyn lauseensa perään kääntäen sitten päänsä menosuuntaan ja lompsi matkoihinsa.
Minusta tuntui kuin silmäni olisivat olleet kurtussa ainakin tunnin, kun katselin Mikan tepastelevan pois. Ja minun kun piti näyttää hänelle taivaan merkit ja saada hänen maistamaan omaa lääkettään, mutta ei. En nähtävästi vain kerta kaikkiaan pysty.
Se, mikä minua kaikkein eniten kummastuttaa, on se, että hän oli kerrankin ollut ystävällinen. Kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ystävällinen. Se jos mikä sana kuvaa Mikaa kaikista vähiten.

-Noniin, kiitos ja näkemiin, kuulin minua vanhemman naisen, nimittäin äitini lausahtavan punattujen huuliensa välistä siihen huoneistoon, jossa oli jo jonkin aikaa oleillut. Nähtävästi hän oli saanut asiansa näinkin nopeasti hoidettua, sillä yleensä siihen menee vähintään pari tuntia päivässä. Ja kyllä, meillä on aika usein ongelmia. Äitini pitäisi mennä vielä toisenkin kerran käymään selvittelemässä entisen talomme kaupaksi muuttamisesta, mutta enää tämän jälkeen ei hän lähtisi ajamaan minnekään. Varmaankin vasta huomenna, ja saisin olla taas koko päivän yksin, joka sinänsä oli houkuttelevaa, kun sai olla ihan rauhassa ilman kenenkään silmiä.
-Nyt Sara mennään kotiin, hän sanoi ja lähti tepastelemaan kohden pääovea.
-Selitä autos, sanahdin hänelle ja ponkaisin itseni pystyyn punaiselta nahkasohvalta, jossa olin neljäsosa tuntia istuskellut.
Itse asiassa minua ei oikeastaan kiinnostanutkaan koko juttu enää, sillä olin aivan liian iloinen siitä, että sain välini Joonaksen kanssa sovittua. Se oli tällä hetkellä pääasia, koska ethän voinut kiivetä tikapuiden ylimmille portaille ilman, että olisit kavunnut ensin alhaalta, vai mitä.

Auton ovi pamautettiin kiinni ja musta Volvo-merkkinen kulkupeli kaahasi pois poliisilaitoksen pihasta vähän turhankin nopeasti.
-Mitä sait selville? kysäisin nojautuen vasten viileää ikkunaa kyynärpäälläni. Tummahiuksinen äitini piteli ratista kaksin käsin kiinni ja käänteli päätään tarkastaakseen ettei autoja tullut.
-Se mies ei ollut mun m... Tai siis sun isä, vaan joku muu, jolla oli sama nimi, hän selitti helpottuneen kuuloisena. Nyökäytin päätäni myöntymisen merkiksi ja annoin katseeni seikkailla ikkunan takana lojuvassa ympäristössä.
-Onko mun pakko mennä huonenna kouluun? kysyin peläten pahinta, sillä äidin tuntien minun oli pakko raahautua sinne vaikka puolikuolleena, kuvainnollisesti siis. Maanantai olisi huomenna, eikä minua pätkän vertaakaan kiinnostanut mennä siihen rakennukseen. Ties kuinka monet kerrat joutuisin huomion keskipisteeksi ja sitähän kaikista eniten maailmassa vihasin.
-Tietysti. Oot ollu jo poissa ihan tarpeeks kauan. Soita sun jollekin luokkakaverille läksyistä, hän sanahti ja ohjasi volvonsa oikealle. Tuhahdin. Eihän minulla ollut ketään luokkakaveria, jos nyt Mikaa tai Samia ei laskettu. Enkä sitä paitsi haluaisi edes soittaa kummallekaan, varsinkaan ensimmäiseksi mainitulle, sillä kuitenkin hän luulisi, että kaipaan häntä. Pyh.

Olin tuijotellut huoneeni valkeaa seinää varmaankin tunnin ajan, miettien, mitä tekisin huomenna. Inhosin sydämeni pohjasta asti olla huomion keskipisteenä, inhosin, inhosin... Mutta kaipa siihen pitäisi tottua, jos elämässä haluaa selvitä.
Tosin voisin sanoa kaikille, jotka kysyvät asiasta, etten halua puhua siitä, ja vaieta. Mutta siitä seuraisi varmasti juoruja koko loppuvuodeksi.
-Sara! kuulin äitini huudahtavan olohuoneesta, joten loikkasin ylös vaaleansinisellä päiväpeitolla pedatulta sängyltä ja lompsin olohuoneeseen. Näin siellä television auki, ja jonkun uutislähetyksen virtaavan.
-Susta on tehty joku uutinen, äitini jatkoi ja viittoi televisiota kohden. Katsahdin nurkkajumalaan ja tuhahdin.
-Neljätoista-vuotias tyttö joutunut pahoinpitelyn uhriksi. Yö sortuvalla kaivoksella, mutta onni oli hänen mukanaan..., uutistoimittaja saneli nopeasti robottimaisella äänellään ja tuijotti kameraan ruskeilla silmillään. Perään näytettiin vielä muutamia kuvia minusta, kun minua kiidätettiin paareilla leikkaushuoneeseen, muutamia otoksia kaivoksesta ja yksi minusta nukkumassa. Ja kyllä, ihan varmasti kysyttiin lupa, saako minun kuviani näyttää julkisesti. Ehdoton ei.
-Jaa, tokaisin ja ryntäsin huoneeseeni. Eipä mitenkään erikoista, nyt vain koko maailma tiesi minusta ja onnettomuudestani. Huokaisin ja käperryin sametin värisen peittoni hellään syleilyyn. Jospa huomisesta tulisi parempi päivä.