Kiusattu, rakastettu

Luku 26

LUKU 26

Heräsin. Olin hereillä, mutta pidin silmiäni kiinni. Istuin jollain kylmällä lattialla, ehkä maassa, sillä tunsin reisieni alla kivien tapaisia moukkuja. Nojasin möykkyiseen seinään, luultavasti kallion seinää vasten. Päähäni ja nilkkaani sattui vietävästi, nilkkani housun lahje oli vähän tahmea, todennäköisesti veressä. Raotin silmiäni, mutten nähnyt mitään, kun pussi oli vieläkin pääni päällä. Onneksi se oli kangasta, olisin tukehtunut jo ajat sitten jos kassi olisi muovia. Kuulin matalaa miehen ääntä parinkymmenen metrin päästä. 

-Mitä me tolle nyt tehään? miesääni kysyi. Kuulin rykäisyn vähän lähempää minua. Päätin olla liikkumatta, esittää tajutonta.

-Kidutetaan sitä, kunnes se kertoo sen.

Mitä? Mitä minun pitäisi kertoa? Hätäännyin ja siirsin vahingossa käteni pikaisesti rintaani kiinni.

-Jaahas, sitä ollaan tajuissa taas, samainen ääni jatkoi. Askeleet lähenivät minua ja joku jäi seisomaan suoraan eteeni. Kädet koskivat poskiani, sitten leuan alustaa, jotain hän teki ja lopulta vetäisi pussin pois päästäni. Siristin silmiäni, kynttilöiden valo oli kirkas. Olin luolassa, ei, vanhassa kaivoksessa. Lahonneet tukilaudat olivat melkein irronneet katosta ja vähän väliä sieltä tippui pari hippusta multaa. 

Olin jossain pienessä onkalossa, pienemmässä kuin eteinen. Edessäni seisoi kaksi mustiin pukeutunutta miestä, joilla oli kasvojen peitteenä huput, vain silmät näkyivät leikatuista kohdista.

-M-mitä mä täälä teen? sopersin hiljaisen kysymykseni. Olin järkyttynyt; minut oli kidnapannut kaksi roistoa, viety johonkin ikivanhaan kaivokseen joka voisi hetkellä minä hyvänsä sortua ja nyt minuun vielä pitäisi tietää jotain salaista, tai minua kidutettaisiin!

-Sä tiedät jotain, mitä me ei tiedetä, suurikokoinen mies suoraan edessäni sanoi tiukkaan äänensävyyn ja katsoi minua murhaavasti.

-No kysykää ihmeessä, tiuskaisin. Mies katsoi minua hölmistyneenä ja väläytti ilkikurisen hymynsä.

-Älä esitä ettet tiiä mistä puhutaan.

-En tiedäkään, tuhahdin. Mitä ihmettä nuo miehet halusivat minusta? Sillä ei ollut merkitystä, mutta nyt minun oli pakko päästä pois täältä!

Sekunnit muuttuivat minuuteiksi ja minuutit tunneiksi. Olin istunut ainakin kuusi tuntia täällä pimeässä kaivoksessa ilman ruokaa tai vettä. Miehet istuivat kärsivällisesti edessäni ja herkuttelivat kanan rinnalla ja patongilla. Mieleni olisi tehnyt käydä ruoan kimppuun, mutta se oli vähän mahdotonta, sillä käteni olivat sidottu kiinni selkäni taakse ja naru puolestaan yhteen lukuisista homeisista tukipaaluista.

-Tuosta pääsee kyllä irti, helpostikin, jos haluaa. Ongelmana on vain se, että jos vedät narun irti, tukipaalu kaatuu ja koko paikka sortuu päällesi, mies oli kertonut minulle kun oli hirttänyt käsiäni kiinni paaluun. Olin siis tyytynyt olemaan paikalla. Jalkojani paleni, samoin käsiäni. Nälkä kurni vatsassa ja suuni kuivasi. En vieläkään tiennyt miksi ihmeessä minut tänne oltiin tuotu, ja jos kysyisin, miehet vastaisivat vain sen samaisen lauseen, kuin joka kerta: Ihan kuin et tietäisi.

-Miks mut tuotiin tänne? tiuskaisin rohkeasti. Miehet lopettivat hauskat vitsinsä ja katsoivat murhaavasti minuun. 

-Sanakin vielä, pulleampi osapuoli ärähti.

-Haluun tietää mitä teen täälä, jatkoin varoituksesta huolimatta. Samassa se voimakkaampi mies nousi ylös, käveli tästä pienemmästä tunnelista ulos ja palasi melkein heti takaisin.. ase kädessään. Hän painoi liipaisinta ja luoti teki reiän nilkkaani. Kiljuin ja karjuin kuin syötäisiin elävältä, katsoin jalkaani ja suuri verilammikko alkoi kasvaa allani. Aloin nyyhkyttää hiljaa, suuri kivun aalto lävisti minut. Ehkä olisi kannattanut pysyä hiljaa. Olin aina näin itsepäinen, tein aina vasten muiden tahtoa ja tässä sitä nyt ollaan. 

-Sanakin vielä, asetta kantava mies uhkaili vieläkin matalammalla äänellä ja katsoi palavilla silmilläni omiini, kuin olisi halunnut tappaa minut heti tähän paikkaan.

En ollut eläessäni pelännyt näin paljon. En koskaan. Kaikki ajatukset kävivät päässäni. Entä jos minut tapettaisiin täällä, enkä näe enää rakasta äitiäni, saatikka Joonasta?En kyllä tiedä kaipaako Joonas minua tällä hetkellä, mutta minä ainakin häntä. Mutta mitä sitten, jos kaivos sortuu ja jään tänne loukkuun, tai kuolen kun jään sortuman alle, eikä kukaan löydä minua? Ja jos selviäisinkin sortumasta, mutta jäisin loukkuun ja nääntyisin nälkään.. Kaikkea mahdollista kävi mielessäni.

-Mä tulin, kuului vähän kauempaa tunnelista. Havahduin ja nostin katseeni pois verisestä jalastani, josta oli lähtenyt tunto. Pian pienen tunnelin suulle asteli poika, luultavasti minun ikäinen, ehkä vähän vanhempi. Pojalla oli ruskeat hiukset, mustat housut, ruskea nahkatakki ja punainen liina kaulassaan. Kädessä hänellä oli jokin säkki, se näytti painavalta. Hän laski säkin maahan ja kaksi muuta miestä alkoivat purkaa sitä. Rahaa. Ja vielä kerran rahaa. Huomattuaan minut poika oli kuin.. pysähtynyt. Hänen kasvonsa oli ilmeetön. En tiedä miksi, mutta yritin hymyillä tuolle. 

-Kuka toi on ja mitä se täälä tekee? tuo suklaanruskeat silmät omaava poika kysyi hämillään.

-Sen mäkin haluaisin tietää, sanoin viitaten jälkimmäiseen kysymykseen. Ja taas peruin sanojani. Purin huultani, pulleampi mies nousi ylös, otti aseen toisen kädestä ja ampui laukauksen vasempaan reiteeni. Huusin entiskäkin kovempaa, housuni olivat ensin lämpimät verestä , mutta muuttuivat sitten tahmeiksi. Tuntui siltä, kuin olisi kuumennetulla veitsellä työnnetty reiteen ja vielä suolattu päälle. Romandin polvilleni, sillä en kertakaikkiaan pystynyt seisomaan enää.

-Miksä tota ammuit?! samainen poika kysyi järkyttyneenä.

-Se tietää jotain, mitä me ei tiedetä, mies vastasi taas. –Mutta nyt ei ole huolta, nimittäin sä keksitkin sen ennen meitä. 

-Ai tavan murtautua pankkiin? Sehän oli helppo nakki, poika sanahti virne kasvoillaan. Huomasin tuon ilmeestä, että hänen kävi sääli minua. Kaikki aina säälivät minua, se oli turhauttavaa.

-Noh, päästetäänks toi nyt vapaaks? ruskeapehko kysäisi hivenen vaativasti.

-Nythän se tietää tästä meidän salaisesta paikasta ja että me ryöstettiin pankki, mies aloitti. 

Nyt tiedän. Tuntui kuin sydämeni olisi pysähtynyt. Hengitykseni salpaantui, kuin ilma olisi loppunut maan päältä. En pääsisi täältä enää pois, he aikoisivat tappaa minut tähän paikkaan, sillä tiedän heistä. 

-Niin..? poika jatkoi kysyvästi, mutta rauhallisesti. Mies rykäisi ja suoristi ryhtinsä, otti aseen käteensä ja tutkaili sitä. 

-Sä saat luvan ampuu tota. Ammu rintaan, ja jos jää kituun nii sit kituu.

Tunsin kun lämpimät kyyneleet alkoivat valua poskiani pitkin. Miksi miksi miksi? Mitä minä olin nyt tehnyt että minut tapettaisiin?

-Mut enhän mä voi! poika esitti vastalauseen ja vei toisen käsistään takaraivon taakse.

-Miksi et voi? pullea musta-asuinen mies vihastui.

-Eiks voida vaan päästää sitä vapaaks? poika anoi.

Mielessäni käväisi vain yksi vaihtoehto. Minun pitäisi vetäistä tuo lahonnut lauta rikki ja yrittää juosta pois tästä tunnelista. Jos nyt löytäisin ylipäätään ulos.. 

Se oli ainut vaihtoehto. En halunnut kuolla nyt, en, vaikka olin joskus toivonut sitä. Miehet istuivat lattialla, ja olivat sen verran isokokoisia, etteivät pääsisi ihan heti ylös. Rykäisin hiljaisesti ja sain pojan kääntämään katseensa minuun. Iskin tuolle silmää, nousin ylös ja vetäisin käteni irti tuosta lahosta tukipaalusta. Se mätkähti maahan ja samassa alkoi kuulua ryminää.