Kiusattu, rakastettu

Luku 47

Tottakai wattpad päätti bugeilla just kun olin julkasees uutta lukua... Mutta no worries! Nyt toimii taas ja tässä on tää kauan odotettu luku :3
Varoituksen sanana; tää luku on aika sekava ja hirveen filosofinen, itkin kirjoittaessani tätä mutta tällanen tästä tuli :''DD Tunteella mennään

___________________________________________________

Minulta meni hetki aikaa ymmärtää mitä tuo kirkkaan vihreät hiukset omaava nainen oli juuri sanonut. Tietysti minä suomea ymmärsin, mutta sanojen sanoma meni minulta ohitse. Vähän kuin olisin kuullut joitain hienoja tieteellisiä termejä; ymmärsin kyllä mihin ne liittyivät ja että ne olivat ihan omaa kieltäni, mutten siltikään ymmärtänyt niistä mitään. Esimerkkinä absorptio, tiedät sen liittyvän kemiaan, muttet yhdistä sitä mitenkään molekyylien tai ionien olomuodonmuutokseen.

-...Mitä? sain soperrettua jotenkin ulos suustani. Niin, ymmärsin jonkun menehtyneen tappelun jälkeen ja että tuo oli päässyt uutisiin. Mutta... Oliko se Joonas? Kauhukuva silmissäni oli miltein jo ulospäinkin näkyvä. Joonas ei ollut tullut tervehtimään minua koomani jälkeen, eikä tuo ollut myöskään tullut katsomaan minua sen vajaan kuukauden aikana. Minun Joonakseni, ei hän jättäisi tulematta edes vilkaisemaan minua, siitä olin varma. 

Mutta nyt tuon hoitajan sanojen myötä mielessäni alkoi muodostumaan ihan hirveä ajatus. Mitä jos hän oli kuollut? Mitä jos hän oli tosiaankin ollut elossa kaksi tuntia tappelun jälkeen, eikä sen takia ollut...

- Eräs poika, kuvailujesi vastainen, menehtyi noin kuukausi sitten hirveän väkivallan johdosta. Pahoittelen, nainen puhui hivenen varovaiseen sävyyn ihan kuin voisin särkyä yhtä helposti kuin lattialle heitetty peili.

Noh, sitä kyllä olin tekemässäkin.

-Miten? kysyin, vaikkei se oikeastaan ollut edes oleellinen kysymys. Miksi olisi ollut parempi. Tai miten sen olisi voinut välttää.

-Pahoinpitelyn seurauksena kyseinen poika oli saanut vakavia vaurioita päähänsä, joille lääkäritkään ei voineet mitään. 

-Miksi...?

-Siihen en osaa valitettavasti vastata.

Söin kanakeittoani seuraavat puoli tuntia syvässä hiljaisuudessa. En tiennyt mitä tunsin. Ehkä en tuntenut mitään. Sisälläni oli vain niin tyhjä olo, kuin suuri pala olisi juuri leikattu pois rintakehästäni ja se huusi tyhjyyttä. Tyhjyyttä... Ei mitään. Elämäni tuntui ihan turhalta sillä hetkellä. Ehkä elämäni oli ihan merkityksetöntä nyt, kun Joonasta ei ollut. Se oli merkityksetön ennen Joonasta, ja siltä se tuntui nytkin. Joonas oli antanut elämälleni arvoa, hän oli antanut minulle syyn herätä joka aamu.

En pitänyt valosta ollenkaan, varsinkaan heti aamulla. Se jos mikä sai minulle oitis migreenin. Pahuksen sälekaihtimet, miksen ollut sulkenut niitä illalla. Kysyin tuota joka ikinen aamu, kun kirosin auringonsäteet syvimpään maankoloon.

Ensimmäiset sekunnit heräämisestäni tuntuivat jotenkuten tuolta. Vasta sen jälkeen tajusin sen, miten lämmin minulla oli. Kuuma, itse asiassa. Ei, minulla ei ollut peittoa päälläni kuin vain puoliksi - ohut untuvatäkki sekin oli -, lämpöä siis huokui jostain muualta. Aurinko tähän aikaan vuodesta ei ollut vielä niin lämpöä tuottava, jotta se olisi ollut syypää kaikkiin niihin punaisiin säteisiin.

Sain uniset silmäni melko vaivattomasti auki. Liian aikaisin sanottu - suljin ne uudelleen kirkkauden takia. Miksi ihmeessä olin jättänyt sen kaihtimen auki? Unohdin sen joka ikinen ilta.

Tovin kuluttua vihdoin uskoin tottuuneeni valoon, minkä seurauksena räväytin silmäni väkisinkin auki. Tällä kertaa, ihme ja kumma, ne pysyivätkin auki. Ensimmäinen asia, jonka näin, oli jonkun kasvot edessäni. Eikä vain kenen tahansa, vaan hänen.