Kiusattu, rakastettu

Luku 37

Onko nää luvut ihan ok pituisia vai haluatteko pidempiä :) ?

Multa onnistuu kyllä pidemmätkin :D !

________________________________________________________

-Kuka se on? Tobbe kysäisi ja vei vesilasin huulilleen. Tuijotin soittajan nimeä puoliksi järkyttyneenä, puoliksi halvaantuneena.

-Öh, mun äiti, vastasin ja harkitsin kumman väristä luuria painaisin.
-Mitäs sillä? poika jatkoi kyselysadettaan ja nojautui kyynärpäidensä varaan pöytään.
-Ei aavistustakaan, hymähdin lievästi kauhuissani, mutta päätin silti viedä sormeni vehreän puhelimen luurin kohdalle ja vein mustan Samsung- merkkisen puhelimeni korvalleni.
-Hei Sara! äitini kimeä ääni kuului toiselta puolelta lankoja.
-Heei, mumisin ja aloin hermostuksissani pyöritellä vaaleita hiuksiani sormeni ympärille.
Entä jos äitini olikin tullut kotiin ja huomannut oudon katoamiseni, yleensä kun en ollut missään muualla kuin sängylläni lukemassa kirjaa tai tuijottamassa nurkkajumalaa.
-Missäs olet? hän kysäisi naurahtaen, kuulin korkokenkien kopisevan lattiaa vasten, joten kotona hän ei ainakaan ollut.
-Kaverilla, vastasin ja Tobbe edessäni kohotti hieman kulmiaan. Varmasti ihmetteli miksi valehtelin.
-Okei, kiva juttu. Mä taidan tulla vasta yömyöhään kotiin, pitää hoitaa asioita. Muista ottaa jääkaapista eilistä makaronilaatikkoa ja jos viitsisit laittaa pyykit narulle kuivumaan koneesta, sen pitäsi olla noin tunnin päästä valmis... Ai niin, ja jos katsoisit vielä koska se Beck alkaa, mun on pakko nähdä se, laita se nauhalle.
-Juu..., mumisin ja tunsin Tobben katseen pistävän otsaani. Yritin parhaani olla kohtaamatta sitä tuijottamalla lautastani, jossa lojui ruisleipä.
-Okei, en nyt häiritse sua enempää, pidä hauskaa!
-Varmasti, hymähdin ja lopetin puhelun sujauttaen luurini taskuuni.
-Juu älä edes kysy, naurahdin Tobbelle, joka katsoi minua paheksuvalla ilmeellä.

Tuo brunette poika taisi aavistaa pienen valkoisen valheen puheessani, joka oli silkkaa totuutta. Toisaalta minun kävi sääli äitiäni, en ollut kotona laittamassa pyykkejä tai edes klikannut "Nauhoita"- nappia ruotsalaisen rikossarjan kohdalla. Mutta minun oli vain pakko päästä pois siitä koulurakennuksesta, ja nyt sitten olin junassa matkalla kohti kotiani, tai entistä kotiani.
Muistin samalla, kuinka äitini oli kertonut, että kodistamme tehdään kauppa. Ja kuinka se ei muka ollut meidän omistuksessa. Tai oikeastaan se oli isäni nimissä, ja vanhempani eronneet. En vieläkään pystynyt käsittämään, kuinka se oli tapahtunut, vanhempieni ero siis. Eivät he olleet riidelleet ikinä minun kuullen, pikemminkin heittäneet läppää ja nauraneet hauskoille kotivideoille.

-Mut oon mä kaverille menossa, jatkoin selityksiäni, jottei minut kaivoksesta pelastanut poika tuijottaisi minua noin vaativasti.
-Noh, eihän se mulle mitenkään kuulu, hän hymähti.
-Eiku oikeesti! huudahdin puoliksi pienen naurun kera.
-Ihan miten vain, ruskeasilmäinen poika naurahti.
Pudistelin päätäni ja vein leivän suulleni.

Tobbe nähtävästi osasi lukea ihmisiä todella hyvin, niinkuin nytkin minun tapauksessani. Huomaisko hän hermostukseni siitä, kun valehtelin? Ei, itseasiassa en ollut valehdellut äidilleni. Olinhan minä kaverini kanssa, jos siis Tobbe kaverikseni luetaan. Kai hän oli ystäväni, puhuimme toisillemme ja meillä oli hauskaa, eikö se riitä kaverin kriteereiksi?

Välillemme laskeutui taas jälleen kerran hiljaisuus. Söimme ostamaamme ruokaa kumpikin omassa rauhassa, joskus huomauttelimme toisillemme, kun ikkunan takana näkyi jotain muutakin kuin metsää, esimerkiksi ainakin viidenkymmenen yksilön lehmälauma. Se hiljaisuus ei ollut minusta ainakaan mitenkään piinaava eikä minulle tullut tunnetta, että pitäisi pian sanoa jotain ettei tämä hiljaisuus muutu yhtään kiusallisemmaksi, olimme vain hiljaa, that's it. 

Sain ihanan ruiskana-leipäni syötyä, suurin piirtein samaan aikaan kuin brunette poika edessäni. Vilkaisin puhelimestani mitä kello oli, se näytti kahtakymmentäkolmea yli yhtä. Vielä vajaat kaksi tuntia, niin olisin Honkalassa. Sitten suuntaisin oitis Joonaksen kotiin, ja vaikka ovi olisi lukossa, tiedän vara-avaimen piilopaikan. Heillä on siinä talon vieressä kukkapenkki, jossa on orvokkeja ja muutama pienien kuusien tapaisia puskia, en tiedä niiden nimiä, sillä en todellakaan ole mikään biologisti tai floristi. Mutta joka tapauksessa, se avain on keskimmäisen kuusipuskan alla. Aika hyvä piilo, sillä kukaan ei tajuaisi sinne katsoa, eikä Joonaksen perheellä ollut kuistimattoakaan.