Kiusattu, rakastettu

Luku 36

On ihanaa ku te kommentoitte ;-; 

____________________________________

Katsahdin ikkunasta ulos ja näin valkeasta tiilistä rakennetun rautatieaseman punertavan ruskealla peltikatolla. Ikkunoiden raameiksi oli valittu valkeaa maalia, joka näytti vastamaalatulta. Sementtisellä pohjalla oli paljon roskia, kiinni jääneitä purkkia ja muutamia vehreitä limsapulloja, joista saa parikymmentä senttiä, kun ne palauttaa. Tuolla yksi noukkikin niitä.
- Juna Honkalaan Tuonelan kautta lähtee, matalaääninen nainen kuulutti keskusradiosta ja huomasin junan lähtevän liikkeelle. Ensin maisema liikkui hitaasti, mutta ei kauaa, kun liike oli kiihtynyt niin suureksi, että puut vilajivat.

Aloin miettiä, miten ihmeessä onnistuin aina keräämään itselleni hankaluuksia. Edellisessäkin koulussa se oli jostain kumman syystä minä, joka sai niskaansa kaikki valheet ja haukut. Enkä tehnyt mitään muuta, kuin olin olemassa? Okei, myönnettäkööt, olen aika hiljainen ja omiin oloihin piiloutuva tyyppi, mutta eihän sen ketään pitäisi häiritä, vai mitä? Jos olen yksin, se ei ole keneltäkään muulta pois. Tosin kun olen yksin ja tällainen pieni hiljainen hiiri, minut on helppo valita kiusaamisen kohteeksi, koska en voi muka väittää vastaan. Mitä itua edes on ylipäätään rumaksi haukkumisessa? Miten ihmiset hyötyvät siitä? Jos haukkuisin jokaista vastaantulijaa rumaksi, ainakin saisin huonon maineen ja vihamiehiä. Mutta minua nyt ollaan haukuttu, ja minä ne halveksuvat katseet sain. Jes.

Ei se periaatteessa haittaa, sillä viihdyn omissa oloissani. Saan ajatella kaikkea ihan rauhassa, eikä kukaan ole häiritsemässä. Ei ole mitään sen ärsyttävämpää, kuin se, kun yrittää miettiä jotain asiaa ja joku tulee selittämään jotain. Pidän tavallaan äidistäni, sillä hän ymmärtää ja kunnioittaa omaa rauhaa, jos pyydän menemään pois, hän lähtee. Tosin muutamat kerrat niin ei käynyt, mutta silloinkin molemmilla oli pää punaisena ja savu nousi.

-Junassa on ravintolavaunu, tervetuloa, samainen matalaääninen nainen ilmoitti keskusradiosta suomeksi, ja vielä muutamalla muulla kielellä. Voisin kenties mennä käymään siellä, olinhan syönyt vain aamupalan, ja sekin vain voita leivän päällä.
-Anteeks, onks täs vapaa paikka? kuulin nuoren miehen äänen sanovan vierestäni.
Käänsin katseeni vähän kummaksuen puhujaan, ja ilokseni tai surukseni tunnistin tuon herran.
-Istu vaan, sanahdin puoliksi hymyillen ja suoristin selkääni, minulla oli taipumusta huonoon ryhtiin. Äitini aina valittikin siitä.
Poika hymähti ja istuutui viereeni, juna oli muutenkin aika täynnä, harvoja paikkoja oli vapaana.
-Hei, mähän tunnen sut, poika naurahti ja tuon tumman ruskeat silmät säkenöivät.
-Huomasin kans, naurahdin ja sukaisin hiuksiani silmäillen sitä poikaa, joka oli minut kaivoksesta pelastanut.
-Noh, ootko sä nyt kunnossa? Tobbe kysäisi ja viskaisi laivaston sinisen rinkkansa jalkoihinsa.
-Joo oon mä, muutamat arvet jäi mut ei ne haittaa, vastasin ja yritin joten kuten hymyillä.
-Noni, poika hymähti. -Et kai kauaa joutunu sairaalassa olla?
-Reilun viikon. Ei se nii hirveetä ollut, sanahdin, vaikka oli suurta tuskaa vain makoilla kovalla sairaalan sängyllä tekemättä yhtään mitään.

Muistan, kun olin ollut leikkauksessa luotien poistamisessa, jonka jälkeen halusin mennä kiittämään tätä poikaa, mutten ollut löytänyt häntä enää sen jälkeen. Ja minä kun luulin, ettemme enää näkisi, tai en saisi tilaisuutta kertoa, kuinka kiitollinen olin tuolle pojalle. Olisin takuuvarmasti kuollut ilman Tobbea.
-Minne sä muuten katosit sinä päivänä? kysäisin yhtään sen enempää ajattelematta. Samalla kaduin sanojani, en saisi olla näin utelias, jotkut ihmiset pitävät sitä epäkohteliaana, kun kysellään kaikenlaista. Mutta toisaalta minulla oli oikeus tietää, olihan hän minut sairaalaan hommannut.
Tobbe näytti vaivaantuneelta, kuin hän yrittäisi keksiä jotain vastausta, muttei saanut muotoiltua mitään kunnollista.
-Tai eihän se mulle kuulu, sanahdin ja käänsin katseeni ikkunaan.
-Anteeks, oon utelias, hymähdin ja poika viereisellä penkillä naurahti.
-Ei se mitään, hän sanahti. -Elämä olis tylsää ilman uteliaita ihmisiä.
Niin se saattoikin olla.

Tämä lyhyen keskustelumme jälkeen kumpikin vaipui tekemään omia asioitaan. Tobbe otti jonkun ikivanhan näköisen piirrosvihon käteensä, lyijykynän, jossa oli valkoinen pyyhekumi päässä ja alkoi luonnostella jotain. Minä puolestani tuijotin ohi kiitäviä maisemia, tai siis tarkalleen ottaen mäntyjä ja koivuja, joita tuohon junanraiteen reunustalle oli nyt sattumoisin kasvanut. Laskin kyynerpääni käsinojalle, ja nojauduin kättäni vasten katsellen ulos ikkunasta, vaikka puut eivät sinänsä kiinnostaneet minua. Junamatka kestäisi muutaman tunnin, enkä millään tiennyt, mitä tekisin. En viitsisi nukkuakaan, ei sillä, että se olisi outoa, vaan ihan hyvin saattaisin missata Honkalan juna-aseman ja päätyisin ties minne Ouluun asti. Tosin se olisi myös vähäisen noloa, jos nukahtaisin ja Tobbella olisi jotain asiaa, olisin sikeässä unessa.

Kun saapuisin Honkalaan, suuntaisin heti Joonaksen kotiin. Haluan nähdä tuon ilmeen, kun ovella odottaakin minä. Hän saattaisi tosin moittia minua, miksi lintsaan koulusta ja tulen junalla tänne asti edes kysymättä lupaa äidiltäni. Mutta olen viisitoista, kai saan tehdä itsekin päätöksiä enkä vain kysellä äidiltäni kaikkea tekemisiäni. Tosin tässä tilanteessa olisi pitänyt edes vinkata, että olen lähdössä, mutta takuu varmasti tämä vanhempi perheenjäseneni ilmoittaisi kuuden aikaan jäävänsä Honkalaan hoitamaan asioita sen talon suhteen, joten minulla ei ollut vielä mitään hätää, kait.

Käänsin katseeni pois ikkunasta, sillä havahduin ajatuksistani kun kiitettävän kokoisia sadepiskoja alkoi lyödä ikkunaan, vaikka juna liikkuikin vain kuuttakymmentä kilometriä tunnissa. Silmäni hapuilivat edessä olevan penkin selkänojan kautta Tobbeen, jonka käsi liikkui sirosti valkealla paperilla, johon oli muodostunut muotokuva; tyttö istuskelemassa jossain tuolilla nojaten päätään kättään vasten ja katselevan sateista maisemaa ikkunasta. Tobbe huomasi tarkkailuni, joten nosti katseensa minuun ja hymähti.
- Se on sä, eihän haittaa? hän kysäisi ja veti muutaman hiussuortuvan muotokuvalleni lisää.
-Ei haittaa, hymähdin ja kurotuin nyt kunnolla tarkastelemaan luonnosta. -Toi on upee, jatkoin. Hän oli todella taitava piirtämään, kynän jättämät viivat olivat sopusuhtaisia ja koko teos oli kaunis. Miellytti silmää, vaikka siinä oleilinkin minä.
-Saanko kattoa muita piirroksiasi? kysäisin, sillä mielenkiintoni heräsi. Itse harrastin vain tanssia epäsäännöllisesti, mutta olin aina halunnut oppia itse piirtämään ja muutenkin luomaan jotain.
-Toki, brunette naurahti ja ojensi paksun lehtiönsä minulle. Käänsin nykyisen minä-kuvani pois, jonka alta paljastui pääkallo ruusujen ympärillä. Se oli lohkeillut, mutta se näytti silti iloiselta. Käänsin taas sivua, jolloin esiin tuli taas lyijykynäpiirros, suden pennusta. Yhdellä sivulla oli pöllö, toisella haukka ja kolmannella tyttö letittämässä hiuksiaan.
-Sähän oot jumalattoman lahjakas, sain sanottua ja ojensin lehtiön takaisin omistajalleen. Nuori mies vain naurahti ja piilotti lehtiönsä mustaan reppuun kynän kanssa.
-Kukin tavallaan. Noh, mitäs sanot jos mentäs syömään? hän sanahti.
Nyökkäsin. Minulla oli vähäisen nälkä, sillä tosiaankin söin vain leivän aamiaiseksi.

Nousimme molemmat ylös ahtaaseen käytävään ja lähdin bruneten perässä kävelemään, tunsin itseni niin lyhyeksi ja pieneksi, tuo oli hartevampi ja kymmenisen senttiä pidempi kuin minä. Hymähdin ja Tobbe käänsi päätään minua kohden hymyillen hassusti. Irvistin ja tulimme siihen välikköön, josta poistutaan vaunusta tai loikataan seuraavaan. Etenimme neljänteen vaunuun, josta kantautui ihana vastaleivotun leivän tuoksu.
-Oi, ruisleipää, huokaisin ja asetuimme jonoon.
-Mä otan ainakin tomaattikeiton, entäs sä? poika kysäisi minulta.
-Ton kasviskana-ruisleivän, vastasin, sillä se näytti houkuttelevalta.
-Minne oot muute matkalla?
-Honkalaan, sopersin ja nostin leivän pihdeillä lautaselleni.
-Vapaapäivä? Tobbe kysäisi ja tilasi tomaattikeiton.
Nyökytin päätäni vastaukseksi, en viitsinyt herättää sen kummempaa kiinnostusta pienestä matkastani.

Saimme molemmat maksettua ruokamme, joten istuuduimme vapaaseen pöytään, vaikka sellaista oli erittäin vaikeaa löytää. Kyllä, siellä oli muutamia pieniä pöytiä.
Yllättäen puhelimeni soi. Laskin ruisleipäni lautaselleni ja huomasin äitini soittavan. Oliko hän tullut aikaisemmin töistä kotiin ja nähnyt reppuni lattialla tai koulusta soitettiin hänelle?