Kiusattu, rakastettu

Luku 34

Luku 34! Onks teil koskaa sillee, et teil on ajatus mielessä, muttette saa sitä kirjotettua? Mul on just tällä hetkellä, en voi vaa sanoo ku kiitos teille lukijoille. Must tuntuu hirveen vähältä sanoo vaa kiitos, mut en saa tätä tunnetta sanoiks :D 6.6K lukijaa, soittakaa ambulanssi.

______________________________________________________________________

Koulun vaaleat seinät näyttivät vielä vanhemmilta, kun niitä alkoi tosissaan katsella. Luonnonvalkoinen maali oli alkanut haalistua ainakin siitä tiiliseinästä, joka oli vastapäätä minua. Tai sitten maali oli vain jotain niin halpaa, että sitä oli edullista ostaa litra tolkulla ja palkata työharjoittelijoita maalaamaan koko koulurakennuksen seinät samalla masentavalla värillä, joka ei sitten yhtään piristänyt muutenkaan tylsää koulumaailmaa. Joka ikinen luokka oli samanlainen, halvat vaaleasta tehdyt pöydät ja tuolit lojuivat keskellä luokkaa, opettajalla oli vähän paremman näköinen pöytä sekä pehmustettu tuoli, liitutaulu opettajan takana, suuri kaappirivistö samasta kuluneesta vaaleasta puusta ovesta vasemmalla ja ihan luokan takana muutama lipasto, sekä tietysti jokaisen oppiaineen suomat koristelut, kuten äidinkielen luokassa kirjaimet pitkin luokan seinää ja biologiassa luuranko ja eläimiä, jotka oli täytetty vanulla. Tosin ne eivät varmaankaan olleet aitoja, ainakaan tuon edessä olevan rappeutuneen maalin peruseella tällä koululla ei olisi ollut edes varaa sellaiseen. Ja ihan hyvä vain, inhosin sitä, että eläimille tehtiin jotain. Varsinkin tuollaisissa täytetyissä elämissä, sanotaan vaikkapa oravassa, sen silmät ovat juuri ennen kuoleman hetkeä suuriksi pullistuneet, että silmävalkuaiset näkyvät. Niistä näkyy kauhu läpi sen ruumiin eliniän vanulla täytettynä. Ja kuka nyt sellaisen huoneensa seinälle haluaa, jos itsekin saa ihan tarpeeksi elämässään kärsiä? Ja joutuisi vielä katselemaan sitä viattoman eläimen silmistä. En ymmärrä ihmisiä.

Sukaisin alaselkään asti ulottuvia vaaleita hiuksiani pois silmieni tieltä, ne olivat valuneet kasvoilleni kun olin siirtänyt katsettani huomaamattani seinästä lattiaan, ja nähtävästi pääni roikotti alas päin, joka tosin ei varmaankaan näyttänyt kovin hienolta.
-Hei, kuulin yllättäen erittäin hennon ja hiljaisen äänen vierestäni. Erotin sivusilmällä pienikokoisen hahmon, joka oli nojautunut seinää vasten viereeni siten, että välissämme oli parisen kymmentä senttiä.
Nostin katseeni maasta tuohon puhujaan ja näin vieressäni minua puolipäätä lyhyemmän, muodokkaan naisenalun, jolla oli mustat hiukset. Ne ulottuivat hivenen tuon olkapäiden ylle, ja ne olivat kaareutuneet suloisesti sisällepäin. Otsahiusket olivat huolella harjatut ja lakatut hienoon muotoon.
Kaikki aina valittivat, että hiukseni olivat tylsät ja turhan latteat, suorat ja pitkät kun ne olivat. Mutta en halunnut leikkuuttaa niitä, laiha tyttö lyhyillä hiuksilla ei ole minun makuuni. Ei sillä, etteivätkö ne jollekin sopisi, minulle ne eivät sovi.
-Moi, vastasin ja yritin väläyttää jokseenkin pirteää hymyä. En halunnut olla töykeä, mutta sosiaalisuus ei kovin minun alaani ollut.
-Ei sun tarvi hymyillä, jos et sä jaksa, tummatukka lausahti ja kallisti päätään oikealle. Nostin hivenen kulmiani, sillä lause oli jotenkin hajanainen, tai ainakin sellainen, että se vaati jatkoa.
Nähtävästi kysyvä ilmeeni selvensi tilannetta, sillä ruskeasilmä suoristi päänsä ja oli aikeissa sanoa jotain.
-Siis mä näin sen uutisen, iha hirveetä, hän jatkoi omalla hennolla, mutta selkeällä äänellään. Nyökytin hitaasti päätäni.
-Okei, joo, tai siis olihan se, sain takelleltua jotenkin ymmärrettävän lauseen. Sisälläni irvistin, kuten tuli jo todettua, en pidä ihmisten kanssa juttelusta. Ellei kyseessä siis ollut Joonas tai muut kaverit.
-Sä oot rohkee, hän jatkoi kuin ihaillen minua kuin mitäkin julkimoa.
-Njaa, vastasin epäuskoiseen sävyyn ja siirsin katseeni tytöstä lattiaan. On epäkohteliasta tuijottaa, äitini aina kertoi, mutta Joonaksen mielestä se on romanttista.
-Siis kukaan ei ikinä laita Hansille vastaan, hän jatkoi ja sädehti kuin Naantalin aurinko.
-Sä oot rohkee, neito toisti ja kurottautui eteenpäin, jotta kohtaisi katseeni.
Minusta oli outoa, että joku kannusti minua tai kehui minua, kukaan ei ollut koskaan tehnyt niin.
-Kiitti, hymähdin, sillä en tiennyt, miten tuollaiseen edes kuuluisi vastata oikein.
-Sara, naurahdin ja jotenkin vaistomaisesti ojensin käteni tummatukalle.
-Neea kahella eellä, hän naurahti samaan tahtiin ja tarttui käteeni.

Tarkoittikohan tuo ystävien hankkimista? Olimmeko me nyt ystäviä? Tosin enhän minä ja Mikakaan olleet kätelleet ja päättäneet olla ystäviä. Tai minä ja Joonas. Ehkä ystäviksi kutsutaan vain ihmisiä, joiden kanssa on paljon tekemisissä, tai sitten niitä, joihin luottaa. Ken tietää, jokainen määrittelee sanan itse.
Neean pyöreiden kasvojen poskipäille oli kohonnut hivenen punaa, joka sopi täydellisesti tytön silmien väriin. Tuo oli täydellinen kasvo, todellakin.

Ihmisiä alkoi kadota luokkahuoneisiin, joten päättelin, että tuntini alkaisi pian.
-Ollaan muute samalla luokalla, Neea kahdella eellä lausahti, kun välillemme oli tullut hetken hiljaisuus. Nyökkäsin vain, ja erotin vähän suuremman kokoisen naisen astelevan jykevin askelin kohden minua ja tummatukkaa, joten päättelin hänen olevan matematiikan opettajamme. Naisella oli kiharaiset ja paksut ruskeat hiukset, sekä tiukka musta mekko, joka paljasti vastassa ja lanteilla muutamia makkaroita. Ei nähtävästi ollut suunnitellut asuaan kunnolla. Hänen avatessa ovea näin tuon rinnassa kiiltelevän valkean lapun, jossa luki Riikka Rinne, kuka opettaja oikeasti käyttää tuollaista? Ei hän ollut mikään poliisi sun muu.
Ovi avattiin ja koko luokkani, minä mukaan lukien, astelimme tai juoksimme luokkaan, nähtävästi parhaat pulpetit vietiin ensimmäisenä, joten aioin pitää pintani ja kiiruhdin ihan luokan takavasemmalle, taktikointini takana oli se ajatus, ettei opettaja nähnyt minua pidempien oppilaiden takaa. Neea istahti eteeni näyttäen siltä, että se oli hänen vakiopaikkansa. Tästä voisi tulla minunkin vakkaripaikkani.
-Nyt meillä on niin paljon asiaa käytävänä, ettemme ehdi tarkastaa läksyjä, joten kirjasta auki sivu 139 ja vihko auki, Riikka- niminen opettajatar selitti nopeasti, ja minun onnekseni emme katselleet läksyjä, minulla ei ollut motivaatiota tehdä niitä. Mutta olihan se ihan ymmärrettävää, kun olin ollut kaivosonnettomuudessa ja sairaalassa viikon, vai mitä?
-Harjoitellaan yhtälöön sijoittamista algebrallisesti, nyt olkaa tarkkana, meikäläinenkin joskus mökää tän jutun, hän selitti humoristisella äänellä ja sai koko luokan nauramaan. Paitsi minut. Tuosta naisesta sai sellaisen kuvan, että hän yritti olla mukava ja hauska, epäonnistuen. Sad.

Nojauduin lähemmän pulpettiani, jotta vatsani kohtasi pöydän reunan ja asetuin ikäänkuin makuulle pöydän päälle. Huokaus karkasi kuivilta huuliltani ja vilkaisin kelloa, se näytti kymmentä yli yhdeksää, ja vartin vaille tunti loppuisi. Mitäköhän tekisin tälläkin tunnilla? Olimme käyneet tämän päivän asiat jo edellisessä koulussani, enkä jaksanut sen takia keskittyä.
Ajatukseni hapuilivat tahtomattani Joonakseen, mitäköhän hän nyt tälläkin hetkellä tekisi? Varmasti istuisi biologian tunnilla, tällä samaisella penkillä, missä minä nyt. Ajatus huvitti minua, joten piilotin hymyni käsivarteeni.

Muistelin sitä aikaa, tai päivää, kun ensimmäisen kerran tapasin nykyisen poikaystäväni. Oli joulukuun 26. päivä. Muistin kirjoittaneeni noin päiväkirjani sivuille. Olin mennyt laskettelemaan perheeni kanssa, ja jostain metsiköstä päälleni rojahti mustapukuinen poika, joka luultavasti satutti polvensa. Hymähdin ja sain katseita puoleeni, mutten välittänyt, vaan keskityin kuvaan edessäni. Muistin, miten olin valehdellut, ettei minuun sattunut, vaikka jalkani tuskin oli elävien kirjoissa. Samassa paikalle sitten saapui muutama ensihoitaja, jotka saivat meidät molemmat kuntoon. Kotiin päästyä huomasin, että tuo mustiin pukeutunut poika asuikin erittäin lähellä naapurissani, ja muutamaa päivää myöhemmin oli tuo suudellut minua kotini rappusilla.
Joidenkin mielestä etenimme ihan liian nopeasti, kuka nyt alkaa seurustella viikon jälkeen toisen tapaamisesta. Meh, minä tietysti. Mutta se tuntui, tai siis oli, oikea valinta. Nyt olimme olleet kolmisen kuukautta yhdessä, enkä katunut sitä yhtään.
-Sara, kuulin Riikan möreän äänen lausuvan nimeni, joten suoristin liiankin nopeasti selkäni, se oikein naksahti, ja siirsin katseeni naiseen.
-Häh? sanahdin ja muutama oppilas naurahti.
-Mitä tekisit tämän jälkeen, kun yhtälöpari on 3x-1=y ja 2x+3=1?
Vilkaisin nopeasti lauseketta ja muistin, että pitäisi sijoittaa kirjaimen y tilalle jotain.
-Öh, sijoitetaan y:n paikalle...
-Juu, eli y:n tilalle sijoitetaan blaa blaablaa, en ehtinyt edes vastata kunnolla kun nainen jo sylki lentäen pälpätti kaikkea mahdollista.
Tuhahdin ja vilkaisin kelloa, joka onnekseni näytti jo kuuttatoistaa vaille.
-Välkälle, sanahdin vähän lujaänisemmin, ja opettaja antoi luokalle luvan lähteä, kunhan oli merkannut läksyt.

Painelin ovesta ulos suoraan käytävään, ja samassa muistin mitä Hans oli sanonut välitunnista. Mitäköhän hän meinaisi minulle tehdä? Hakata minut melkein sairaalakuntoon kuin Linda teki? Okei, olin silloin kuin sairaalaan menossa, mutten viitsinyt huolettaa äitiäni.
-Kisu kisuu, kuulin takaani aivan liiankin läheltä Hansin äänen, mutta päätin olla välittämättä. Pudistelin hiljaa päätäni samalla sulkien silmäni, mutta en ehtinyt tehdä mitään, kun tuntin voimakkaan iskun rintakehässäni, sitten selässä. Edessäni oli jotain lämmintä, avasin silmäni ja havahduin, että olin selkä seinää vasten, Hans puoliksi painautuneena kiinni minuun. Vasen puoli vartalostani oli hänen kehonsa peitossa, jos sen niin voisi sanoa.
-Välkällää, välkällää, hän ikään kuin lällätteli korvaani. Poika hengitteli niskaani, joka tuntui inhottavalta. Vain Joonas sai tehdä noin minulle.
-Mee jo siitä, tiuskaisin ja Hans vain naurahti.
-Pyydäpä kiltisti, hän hymähteli ylvääseen ääneen.
-Okei, tuhahdin ja nostin nopeasti polveani osuen suoraan pojan haarojen väliin. Pieni kivun ähkäisy tai mumina karkasi tuon suupielien välistä.
-Kiitoss, sanahdin pitkittäen sanan viimeisiä kirjaimia ja lähdin reippaasti kävelemään pois seinän luota.
Nyt saisin kuulla tutani välitunnilla, mutta väliäkö sillä, olinhan ennenkin saanut kokea sen, ja selvinnyt silti.