Kiusattu, rakastettu

Luku 23

-Siivotaan, tirskahdin. Äidin ilme oli vähän leppynyt, mutta hämillään silti.

-Jaahas, hän sanoi epäuskoisella äänellä ja oli jo poistumassa, kunnes kääntyi takaisin.

-Teen ruokaa, tulkaa kun ootte valmiita. Nyökkäsin ja tirskahdin saman tien. Mitä nyt niin ihmeellistä tässä oli?

Puin vaalean villapaidan päälleni ja katsoin sängyn reunalla istuvaa poikaa.

-Minkäs leffan haluut katsoa? kysyin jos nostin kulmakarvojani. Olin suunnitellut koko viikonlopun pikku yksityiskohita hieroen valmiiksi. Listan mukaan tälle illalle kuului leffan katselua popcornien ja sipsien kera. Limsaa unohdin kaupasta hakea, mutta siihen ehtii vielä.

-Jotain, poika sanoi ja hymähti. Huokaisin ja katsoin poikaa silmiin ilmeellä 'nyt oikeasti'. Vihasin, kun joku sanoi minulle "ihan sama" tai "päätä sä", kun itse kysyn häneltä.

-Eikun sä päätät, koska mä kysyin, naurahdin ja kävelin tumman lipaston eteen huoneeni seinällä, joka pursusi elokuvista. Osoitin koko hyllyä sormellani.

-Täällä on valikoitavaa, sanoin ja katsahdin poikaa. Astelin hänen eteensä ja vedin häntä kädestä kohti hyllyä.

-Mulle on ihan sama, jatkoin ja väläytin pojalle hymyn. Joonaksen silmät liikkuivat kaikkien niiden elokuvien takakansissa, kunnes hänen silmiinsä pisti joku, edes vähän poikamainen elokuva.

-James Bond, kuolema saa odottaa, luin ääneen ja aloin kikattaa.

-Agentti 007, teille on salainen tehtävä, Joonas matki kyseisen elokuvan mieshenkilöä. Se oli täydellinen imitaatio Bondin pomosta. Aloin nauraa kovempaan ääneen ja otin leffan käteeni. Laskin sen yöpöydälleni ja otin poikaa kädestä kiinni. Lähdimme lompsimaan kohti keittiötä, jossa lyhythiuksinen äitini kuori porkkanoita.

Ruokailuvälineet pitivät ikävää meteliä osuessaan puolityhjään lautaseen. Hiljaisuus vallitsi meidän kolmen syödessä jauhelihakeittoa pienessä, mutta värikkäässä keittiössämme. Nielaisin aika äänekkäästi ja jouduin tekemään tuskallisen työn jotten tukehtuisi perunan palaan nauraessani. Äiti nosti tiukan katseen lautasestaan minuun. Hymyilin hänelle leveää hymyä ja jatkoin syömistä. Äiti oli aina ollut kohtelias muille, eikä hän sietänyt jos sikailin pöydässä. Vai voiko nielasemista sikailuksi kutsua?

-Äiti, melkein kuiskasin hiljaisuuden sisältä. Nainen nosti katseensa keitostaan kohottaen sen minuun. Katselin hetken tuon väsyneitä kasvoja kunnes muistin, mitä minun piti sanoa.

-Eiks sulla pitäny mennä töissä myöhempään, ku sanoit puhelimes aikasemmi tänää niin? kysäisin ja jäin odottamaan vastausta.

-Joo, mut se menikin nopeemmin kuin kuvittelin, hän sanoi pikaisesti ja alkoi voitelamaan leipää.

-Ja vielä yks juttu, jatkoin katsellen yhä äitiäni.

-Niin, kulta? nainen hymyili minulle.

-Mä tässä oon miettiny, että miks meidän piti muuttaa? töksäytin koko asian kerrallaan. Äidin ilme oli vähän järkyttynyt, ihan kuin hän olisi luullut, etten koskaan kysyisi tuota kysymystä. Hän näytti miettivän hetken, miten sanansa muotoili, mutta tyytyi sitten raskaaseen huokaukseen.

-Kulta, puhutaan siitä vähän myöhemmin, hän sanoi huolettomasti ja väläytti tekopirteän hymyn. Nyökkäsin vaisusti. Miksi minusta tuntuu, että hän salaa minulta jotain?

Aamun kirkkaat auringonsäteet leikkivät unisilla kasvoillani. Niiden aiheuttama kutina sai minut pärskähtämään kuin hevonen. Raotin silmiäni ja näin edessäni tumman vihreän sohvan paksun käsinojan. Nousin ylös ottaen käsillä tukea pehmeästä sohvasta. Olin olohuoneessa, sipsit pöydällä ja tyhjä popcorn kulho lattialla. Muistin yhtäkkiä, että olin nukahtanut kesken Bond-leffan. Vilkaisin oikealle, ja näin Joonaksen puoliksi peiton alla vielä syvässä unessa. Hymähdin ja venyttelin käsiäni pääni yläpuolella. Jouduin siristämään silmiäni kirkkaan auringon vuoksi.