Kiusattu, rakastettu

Luku 28

Voihkaisin äänekkäästi, enää en yrittänyt piilotella. Eikä edes kannattanut, minut oltiin jo nähty eikä näillä verisillä rampajaloilla pitkälle pötkittäisi. Vaikka metsä olikin vajaan kymmenen metrin päässä, ei sinne meneminen enää mitään hyödyttäisi. Voi kunpa Tobbe tulisi pian ambulanssin saatteessa! Tällä hetkellä en mitään muuta toivonut. Miesten tarvitsi ottaa vain pari juoksuaskelta ja he seisoisivat vieressäni. En halunnut edes kuvitella, mitä he tekisivät minulle. Ei itse asiassa edes tarvinnut kuvitella, vaan tiesin, että he ampuisivat minut tähän paikkaan. Jos he minut ampuisivat, jonka todennäköisesti tekisivät, kuolisin tietysti. Eniten sääliksi kävisi äitiäni. Kuinkahan huolissaan hän on tällä hetkellä? Edellisenä iltana olin lukittautunut vessaan, ja aamulla kun äiti heräsi, en ollut missään ja ikkuna oli hajotettu. Minut kidnapattiin vanhaan kaivoon, joka sortui, joku tuntematon poika toi minut ulos ja lähti jalkasin kylään, joka on keskellä ei mitään soittamaan ambulanssia, ja nyt makaan verissäni ruohikossa ja kaivossortumasta selvinneet miehet hilluivat takanani aseen kanssa! Jos kuuluisi yksikin laukaus, se tietäisi loppua minulle. He halusivat tappaa minut, ja sen he tekisivät. Eiväthän he tietenkään haluaisi jäädä kiinni pankinryöstämisestä. Kuka hullu sellaista haluaisi? Minut tapettaisiin ja ruumiini haudattaisiin jonnekki. Heitettäisiin luultavasti kaivossortuman sekaan ja minun luultaisiin kuolleen sortumassa.

Edellinen laukaus oli tullut jo niin lähelle, että melkein osui käsivarteeni, toinen osuisi varmasti rintakehääni, kituisin hetken aikaa kunnes verenhukan takia kuolen.. Ei, en halunnut ajatella sitä. En halunnut ajatella mitään. Sisälläni ääni käski vain lähteä pakoon, adrenaliinia huokui palavissa suonissani. Lähdin epätoivoisesti ryömimään kohti metsää repien itseäni eteenpäin ruohosta. Rystyset valkoisena hivuttauduin sentti sentiltä kohti metsää, joka vihersi kauniina. Vaikka oli vasta maaliskuun alkuviikot, täällä ei ollut lunta ja puissa oli jo pienet hiirenkorvat. Metsä huokui rauhaa, ja se sai minut vähän rauhoittumaan. Mahdotonta.

Takaani kuului miesten juoksuaskelia. Nyt tulisi loppu, se oli varmaa. Ähkäilin ja voihkin, kunnes lopulta luovutin ja lösähdin vatsalleni makuulle kosteaan ruohikkoon. Pian tunsin voimakkaat kädet käsivarressani, minut käännettiin selälleni ja riuhtaistiin ylös.

-Kuka olet? kookkaampi mies kysyi äreällä äänellä. Hänellä oli pieni tummanruskea sänki leuassaan ja mustat vaatteet, yltäpäältä tomussa. Tuolla oli kasvoissa pienehkö haava, siis pieni verrattuna minun tai Tobben haavaan.

- S-sara, vastasin melkein itkien. Miehen ote kädessäni oli jotain käsittämätöntä, se sattui niin kovasti, kuin hirttoköydellä kiristettäisiin yhä enemmän ja enemmän. Purin huultani, tuntui kuin hampaani olisivat lävistäneet sen. Kyyneleet kihosivat silmiini.

Katsahdin miehen käteen, jota peitti tummanruskeat nahkahansikkaat. Hänellä oli ase kädessään, musta, pienehkö taskuase. Pieni, mutta vaarallinen. Se oli ladattu valmiiksi, ja miehen sormi lepäsi liipaisimella. Pienikin liike, niin olisin taivaissa.

-Koko nimi! mies huudahti ja hänen sylkeään lensi kasvoilleni. Purskahdin itkuun. Kehoni tärisi eikä henki kulkenut kunnolla. Minä harvoin itken, siis todella harvoin. Vedin syvään henkeä ja avasin suuni.

-Sara Järvikoski..., mutisin. Yhtään aavistamattani vahva ote katosi kädestäni. Miehen ilme oli.. järkyttynyt. Tunnistiko hän minut? Mutta joka tapauksessa, hän peruutti pari askelta, mumisi jotain ystävälleen ja samassa he pinkaisivat juoksuun. He juoksivat poispäin minusta ja metsästä. Suuri helpotuksen tunne valtasi minut. Rojahdin selälleni makuulle ja hengitin nopeasti, kehoni rentoutui. Enää en ollut kuoleman vaarassa. Pian Tobbe tulisi ambulanssi mukanaa tänne, pääsisin sairaalaan ja voisin turvautua äidin syleilyyn. Samassa ajatus Joonaksesta putkahti mieleeni. Olikohan hän edes tietoinen, mitä minulle oli tapahtunut? Äiti oli varmasti soittanut hänelle ja kysynyt, olinko mennyt hänen mukanaan. Pieni tunne sisälläni, niin pieni, mutta silti selkeä ja voimakas, sai minut tuntemaan, ettei Joonas välittänyt.

Heräsin ajatuksistani ambulanssin korkeaääniseen ja voimakkaaseen sireeniin, jonka ääni kantautui korviini metsän takaa. Se tuli yhä lähemmäs ja lähemmäs, sekä voimakkaammaksi. Hymy kaareutui huulilleni ja pian näin metsästä loikkivan kolme ambulanssityöntekijää keltapunaisissa asuissaan, sekä Tobben heidän jäljessään. Luokseni juoksi kaksi miestä, toisella oli mustat hiukset, toisella brunetet, sekä yksi nainen, jonka hiusket olivat platinaakin vaaleammat. Hänellä oli voimakkaan punaiset huulet ja tummansinistä luomiväriä. Brunette mies kantoi paareja tummaverikön kanssa. Pian he olivatkin vierelläni.

- Älä liiku, tummahuulinen nainen sanoi minulle leveästi hymyillen. Hänen rauhallisuutensa tarttui minuunkin. Tuon silmät olivat kauniin siniset, kuin pilveetön taivas kevätsäällä. Nyökkäsin vaisusti myöntymisen merkiksi. Kaksi muuta miestä nostivat minut paareille, jotka olivat levitetty vierelleni nurmelle. Tobbe asteli paikalle ja seisahtui viereeni.

-Eihän tosta jää mitään pysyviä vammoja? hän kysyi huolestuneena ja katseli minua, kun minut siirrettiin paareille.

-Emme tiedä vielä mitään, tummaverikkö mies vastasi totinen ilme kasvoillaan. Se sai kylmät väreet kulkemaan kehoni lävitse. Minut raahattiin paareilla ambulanssiin , miehet kapusivat kuskin ja pelkääjän paikoille. Pitkähiuksinen nainen istuutui viereeni, samoin Tobbe. Ovi suljettiin ja tunsin auton moottorin käynnistyvän ja niin lähdimme kohti sairaalaa.

-Mitä sulle oikein tapahtui? nainen kysyi ja katsoi minua tyynillä silmillään. Tuijotin häntä hetken aikaa, en pystynyt vastaamaan. Hänen silmänsä olivat kuin maagista taikaa, niin puoleensavetävät.

-Mut kidnapattiin yöllä, vietiin kaivoon, se sortui ja Tobbe pelasti mut. Ja mua ammuttiin, selitin lyhyesti ja ytimekkäästi naiselle, joka kuunteli tarkkaavaisesti jokaisen sanani. Kerrankin tunsin, että joku oikeasti välitti minusta ja kuunteli minua. Niin ei ollut käynyt pitkään pitkään aikaan.

-Jäikö sulle mitään traumoja? hän kysyi samalla rauhallisella ja levollisella äänellä. Veikkasin, että tuo oli psykiatri, ja hyvä sellainen. Pudistin päätäni.

-En usko, vastasin. Totta se oli, ei minua enää pelottanut. En oikeastaan tiedä miksi.

-Onneksi sun poikaystävä sai sut ulos kaivosta, hän jatkoi ja kumartui paarieni viereiseen valkeaan hyllykköön, jossa tavarat olivat siistissä järjestyksessä. Vilkaisin Tobbea, ja samassa punastuin. Hän luuli meidän seurustelevan. En viitsinyt sanoa naiselle, että asian laita oli toisin.

-Kuinka kauan kestää ajaa täältä on sairaalalle? kysyin, sillä minulla ei ollut hajuakaan missä olimme. Näin takaikkunasta vain pienen vilahduksen taivasta ja muutamia puita.

-Vartin ajomatka, nainen sanoi ja alkoi puhdistaa reittäni puhdistusaineella ja valkoisella pumpulilla. Irvistin, sillä aine kirveli.

Pian olisin sairaalassa ja minä voisin soittaa äidilleni. Minut vietäisiin moniin tutkintoihin ja röntken-kuvauksiin. Joutuisin varmaankin olemaan yön sairaalassa. Katsahdin jalkojani, veri ja multa oli puhdistettu pois. Samassa sain huvittavan ajatuksen, housuni olivat jääneet sinne ruohikolle. Noh, jääpä sinne muisto minustakin.