Kiusattu, rakastettu

Luku 31

Täällä ollaan taas. Kokeilin lukee moneen kertaan läpi välttyäksemme k-virheiltä :D Mut ääääwäwää yli 4000 lukijaa härrekyyt o.o Kiitos ihanat <3 !

__________________________________________________________

Tuijotin hetken aikaa vain Markoksi esiteltyä parrakasta miestä, ilmeellä oletko tosissasi. Paljon huolestuneempana ja järkyttyneempänä tietysti. Jos tämä oli pila, se oli surkein pila, jonka olin ikinä kuullut. Ja jos se oli totta, se oli tyrmäävin totuus, jonka olin ikinä kuullut. Siis isäni, ei hän voisi kidnapata minua ja vielä ampua omaa tytärtään, jota hän rakasti. Ei voi. Elokuvissa ja tarinoissa, mutta ei todellisessa elämässä. 

-Näytä sitä kuvaa, sanoin sitten ja osoitin jotain suuren tietokoneen tapaista vempelettä. Halusin varmistua, oliko se todellakin isäni. En voinut uskoa, ennekuin olin itse nähnyt sen.

Kirkas ruutu käännettiin minua kohden, ja näin siinä tummiin vaatteisiin pukeutuneen miehen, joka oli ihan kiitettävän tukeva, juuri sen näköinen, mikä oli siellä kaivoksessa. Miehellä oli paksu parta ja pulleat posket, sekä pieni kalju läntti otsassaan. 

Helpotuksen huokaus karkasi huuliltani. Tuo ei todellakaan ollut isäni. Kuvan mies oli liian tukeva, eikä isälläni koskaan ole ollut partaakaan. Ja sitä paitsi olisin tunnistanut hänet äänestään, jos se isäni olisi ollut. Ja se poika Tobbe kertoi, että minun äitini olisi kuulemma joku pankin johtaja, ja tietää koodit sun muut, joiden avulla voitaisiin murtautua rahatileille. Jos tuo mies olisi ollut isäni, hän olisi hyvinkin varmasti tiennyt, ettei äitini mikään pankinjohtaja ole.

-Tunnistatko? minulta kysyttiin uudelleen tarkkaavaiset silmät minua tapittaen. Pudistin päätäni.

-En, tokaisin ja poliisit katsahtivat toisiaan. He näyttivät ehkä vähän pettyneiltä. Herranen aika, enhän minä kaikkia maailman ihmisiä tuntenut. 

-Onko sulla mitään aavistusta, ketä nämä saattaisivat olla? hoikempi yksilö kysyi kääntäen ruskeat silmänsä minun suuntaani. Kohautin harteitani. Toisaalta, olihan tuolla miehellä sama sukunimi kuin minulla, joten ehkä hän oli jotain sukua minulle kenties. Tuosta Rannasta minulla ei ole aavistustakaan.

-Kysy äidiltäni, lausahdin ja katsoin vasemmalle seinälle, jossa lojui ikkuna. Siitä näin äidin istumassa punaisella nahkasohvalla takaraivo tännepäin. 

Sivusilmällä huomasin, että Markon kollega nousi seisomaan ja raskain askelin asteli valkealle ovelle, jonka avattua lausui sukunimeni uudelleen. Tai olihan se vieläkin äitini sukunimi, kun eroakaan ei ole vielä kunnolla suoritettu. Tänä iltana kyllä pitäisin kunnon puheen ja kyselysaarnausken äidilleni. Minulla oli oikeus tietää perheeni asioista, olenhan muutaman viikon päästä viisitoista. 

-Sara, sä voit mennä sohvalle odottelemaan, kuulin äitini heleän äänen takaani. –Mä kyllä selvittelen näitä asioita.

-Okei, sanoin ja nyökkäsin. Työnsin itseni käsieni avulla seisomaan ja talsin tunkkaisesta pienestä toimistohuoneen tapaisesta lokerikosta pois katse koko ajan harmahtavassa lattiassa. Istahdin samaiselle punaiselle tekonahkaiselle sohvalle ja ristin jalkani. Katselin vähän liian pieniä tummia farkkuja ja likaista beigeä paitaa, jotka peittivät kalpean ihoni. Farkut äiti oli tuonut kotoa ennen kuin lähti hakemaan minua sairaalasta, ja tietysti otti nuo kaksi vuotta vanhat pienet farkut, jotka piti jo viime kesänä viedä kirpputorille. 

Olin istunut varmaankin vartin hievahtamattakaan kovalla sohvalla, ja kuunnellut sivukorvalla äidin ja poliisien huonosti kuuluvaa keskustelua. Huokaisin ja suoristin ristityt jalkani. Se sattui vähän, mutta vain vähän. Arvet jaloissani olivat parantuneet ihan kiitettävään kuntoon, minun pitäisi vain käydä ensi viikolla poistauttamassa tikit.