Ongelmia Paratiisissa || Blind Channel

6. Mikä sua vaivaa?

Olin vetäytynyt huoneeseeni lukemaan, muiden grillatessa pihalla. Ikkunani oli suunnattu aidattuun pihaan, joten välillä joku heistä saattoi tulla irvistelemään ikkunan taakse. He olivat myös laittaneet saunan lämpiämään. Itse en tosin aikonut mennä saunaan. Se ei ikinä ollut suosikki aktiviteettini. Tietysti se oli ihan kivaa, kun sitä teki satunnaisesti silloin tällöin. Kuulin pihalta naurua, kovaäänistä puhetta sekä Rillan haukkumista. Miten heistä lähtikin niin paljon ääntä? Kuin ihmeen kaupalla onnistuin kuitenkin uppoutumaan kirjan mukana toiseen ulottuvuuteen, unohtaen ulkona riehuneen ryhmärämän. Jossain kohtaa kuitenkin havahduin koputukseen ovellani. Se avautui, paljastaen takaataan yllättävän hahmon.

"Ale käski sut syömään." Joel sanoi, näpräten samalla puhelintaan. Hän ei kuitenkaan lähtenyt, vaan nosti katseensa ja tuijotti minua odottavasti.

"Joo joo. Tuun kohta." Ilmoitin, tuijottaen ovella seissyttä miestä. Ensin hän ei hievahtanutkaan, mutta sitten huokaisi ja lähti, tietysti jättäen oven auki. Mieleeni palasivat ne ajat, kun asuin vielä perheeni kanssa. Heitä sai aina läksyttää oven sulkemisesta. Siispä minulle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa, kuin nousta ja tepastella yläkertaan. Muut olivat kokoontuneet olohuoneeseen syömään, kun keittiössä ei ollut tilaa. Hiippailin vaivihkaa keittiöön hakemaan ruokaa, sitten suuntasin takaisin portaikkoon.

"Älä nyt livistä mihinkää. Tänne sieltä, tuut pitää seuraa." Aleksin ääni keskeytti aikeeni. Huokaisten myönsin tappioni ja liityin muiden seuraan olohuoneeseen.

Siellä me sitten kaikki juttelimme ja söimme. Tällaista nollausta olin kaivannutkin. Hyvää seuraa, hyvää ruokaa ja Suomea. Oloni oli niin helpottunut, kun olin päässyt pois. Luonnollisesti olin myös estänyt Eliaksen kaikkialla, sillä en halunnut kuulla tästä enää ikinä. Siltikin pyörittelin päässäni satoja erilaisia skenaarioita. Järkikin sen sanoo, ettei hän minua täältä löytäisi. Mutta mitä jos niin kuitenkin tapahtuisi?

Miehet olivat saunassa, kaikki yhtä lukuun ottamatta. Viisi miestä olivat alakerran saunassa, jättäen minut kahden Joelin kanssa. Istuimme olohuoneessa sanaakaan sanomatta. Heti muiden lähdettyä mies oli, kuin minua ei olisi ollutkaan. Se häiritsi minua, hänen käytöksensä häiritsi minua. Mikä minussa häntä niin risoi? En ollut ikinä edes nähnyt häntä ennen Suomeen paluuta. Joten miksi hän vihasi minua? Nousin sohvalta ja suuntasin keittiöön, aikeissani keittää kahvia. Sitten muistin, etten ollut yksin. Palasin olohuoneen puolelle.

"Haluuks sä kahvii?" Kysyin mahdollisimman ystävälliseen sävyyn.

"En." Joel tuhahti, nostamatta katsettaan puhelimensa näytöltä. Nyt minulle riitti.

"Mikä sua vaivaa?" Kysyin hieman turhautuneena. Se oli outoa, sillä yleensä en ollut näin äkkipikainen. Ehkä hermoni olivat vain niin kireällä kaiken jälkeen. Nyt pitkä blondi kuitenkin nosti katseensa minuun ja katsoi kyseenalaistavasti.

"Ai mitä? Nytkö sä suutuit koska en halunnu kahvia?" Hän hymähti lähes huvittuneena, kääntäen katseensa jälleen puhelimeensa.

"Ei, vaan toi sun asentees. Mitä mä oon sulle muka tehny? Miks sä oot tosta vaan päättäny vihata mua?" Jatkoin lähes kiihtyneenä. Hän toden totta kävi hermoilleni.

"Nyt taitaa neiti-Alicantella olla vähän turhan isot luulot itestään." Hän sanoi ivalliseen ja hieman halveksuvaan sävyyn.

"No jos se ei liity muhun, niin miks sun pitää sit purkaa sitä muhun?"

"Purkaa mitä? Miks ihmeessä mä vaivautuisin purkamaan ongelmiani suhun?" Joel kysyi pienesti naurahtaen. En ymmärtänyt, miten yksi ihminen saattoi käydä hermoilleni näin.

"Arvaas mitä. Annetaan koko jutun olla. Mua ei kiinnosta. En jaksa miettii sun asenneongelmaas nyt." Tuhahdin ärsyyntyneenä ja palasin omaan huoneeseeni, unohtaen koko kahvin. Joel hymähti, kuulostaen jokseenkin tyytyväiseltä itseensä.

En ehtinyt edes sulkea huoneeni ovea, kun lyhytjalkainen karvakorva juoksi huoneeseen ja loikkasi sängylle. Hymähdin pienesti ja suljin oven, sitten heittäydyin sänkyyn. Makasin sängyllä kattoon tuijottaen, Rilla käpertyi vierelleni ja nojasi kylkeeni. Sitten se tuhahti pienesti ja sulki silmänsä. En voinut piilottaa huulilleni päässyttä hymyä. Hymy kuitenkin hyytyi heti, kun ajatukseni palasivat Joeliin. Mies sai vereni kiehumaan. Ajastani Oulussa voisi tulla hyvinkin mielenkiintoista, jos yksi bändin jäsenistä vihasi minua. En ymmärtänyt, miksi edes vaivasin päätäni hänellä.

Olin tainnut nukahtaa jossain vaiheessa, sillä heräsin saunasta tulleen viisikon möykkään, heidän kiivetessä portaita pitkin yläkertaan. Viereisestä huoneesta kuului ääniä, joten Aleksi oli varmasti omassa huoneessaan. Siltikin joku neljästä muusta saunojasta jäi ilmeisesti alakertaan. Oveen koputettiin, pian sen auettua tunnistin Ollin koputuksen lähteeksi. Makasin sängyssä puoliunessa koiraa silitellen ja miestä tuijottaen.

"Sauna on vapaa, jos haluut mennä." Hän ilmoitti. Olin vastaamassa, mutta en ehtinyt, sillä vieressäni nukkunut mäyräkoira loikkasi sängystä ja riensi tervehtimään ovelle saapunutta miestä. Basisti naurahti ja kyykistyi rapsuttamaan Rillaa.

"Petturi." Tuhahdin, leikkien loukkaantunutta. Se sai Ollin naurahtamaan uudestaan.

"Mut niin. Sauna. Vapaa. Voit mennä." Hän toisti viestinsä, pyöräytin silmiäni leikkisästi.

"En mä mee." Ilmoitin, painaen pääni tyynylle väsyneesti.

"Ei sitte. Öitä sit vaan." Mies naurahti ja lähti koira perässään takaisin yläkertaan. Hän sentään ymmärsi sulkea oven, toisin kuin eräs.

Yhtäkkiä tajusin, että ajatukseni olivat jälleen harhautuneet pitkään blondiin. Ravistelin ajatukset pois, sillä hän oli tasan viimeinen asia, jota halusin miettiä. Huomaamattani aloin käydä Espanjan tapahtumia läpi mielessäni. Se ei ollut hyvä idea. Ne ajat eivät olleet hyviä. Ne olivat elämäni kamalimmat vuodet. Olin saanut kasvaa lapsuuteni ja nuoruuteni melko hyvissä oloissa ja ilman ongelmia. Siksi Eliaksen käytös tuntui erityisen hirveältä. Miten se henkilö, josta välitin eniten, päätyikin satuttamaan minua kaikkein eniten? Sitä en voisi unohtaa ikinä. En, vaikka miten haluaisinkin. Tulisin kantamaan taakkaa mukanani lopun elämääni. Nostin hieman hupparini hihaa, katsoakseni vasenta rannettani. Se oli täynnä arpia ja haavoja, tuoreimmat vain muutaman päivän vanhoja.