Ongelmia Paratiisissa || Blind Channel

12. Revi siitä

Istuskelin olohuoneessa pehmeällä tuolilla, koiraa sylissäni pidellen. Kaksi miestä, Aleksi ja Olli, seurasivat jääkiekko-ottelua lumoutuneina. En ollut ikinä ymmärtänyt, mikä lajissa niin viehätti. Toisaalta, eihän sitä nyt sentään aivan kaikkea voi ymmärtääkään. Siispä olin uppoutunut täysin omiin maailmoihini. Ajatusten juoksu oli kuitenkin keskeytettävä, kun ne olivat siirtymässä seuraavaan aiheeseen. Aiheeseen, jota olin pyrkinyt välttämään viimeiseen asti. Henkilöön, jos tarkkoja ollaan. Viime aikoina olin pyrkinyt pysymään mahdollisimman kaukana kyseisestä miehestä. Ja olin onnistunut harvinaisen hyvin. Olisi ollut harmi antaa ajatusten pilata kaikki, joten otin puhelimeni esiin, harhauttaakseni ne muualle.

"Vittu jes!" Aleksin ääni toi minut takaisin maan päälle. Kieltämättä säikähdin yhtäkkistä huudahdusta hieman. Kesti hetken tajuta, mistä oli kyse. Sitten muistin, mitä he televisiosta seurasivat.

"Mikäs tilanne?" Kysyin huvittuneena, kun molemmat istuivat taas rauhassa sohvalla.

"Voitettiin! Torille!" Hän hurrasi, saaden minut pudistamaan päätäni pieni hymy kasvoillani.

"Haluuks sä viinii?" Aleksi kysyi Ollilta hetken kuluttua.

"Muuten joo, mut oon autolla liikkeellä." Olli selitti.

"Mä voin kyl heittää sut. Tuun sit vaikka taksilla takas tai jotain." Ehdotin, saaden heidät molemmat kääntämään katseensa minuun.

"Ei sun tarvii." Basisti vähätteli, mutta olin tehnyt päätökseni.

"Ei kun voin mä. Ei mulla mitään parempaakaan tekemistä oo." Perustelin, saaden pienen hymyn tämän kasvoille.

"No jos siitä ei oikeesti oo liikaa vaivaa." Hän varmisti.

"Ooks varma et uskallat päästää sen sun autos rattiin?" Aleksi kiusoitteli, vastaukseksi näytin tälle kaunista keskisormeani. Olli vain naurahti.

"Toivotaan etten tuu katumaan." Hän totesi leikkisästi. Aleksi hymähti vielä huvittuneena ja lähti sitten ilmeisesti keittiöön.

"Mites on työt lähteny käyntiin?" Basisti kysyi, kun olimme jääneet kahden.

"Ihan hyvinhän ne kai." Totesin yksipuolisesti.

"Kai?" Hän kyseenalaisti.

"No siis ihan hyvinhän mulla siellä sujuu. Vähän vaan sopeutuminen tuottaa vaivaa." Selitin lyhyesti ja ytimekkäästi. Sopeutuminen tosiaan saattoi olla vaikeaa, olinhan ollut viimeiset kaksi vuotta työttömänä. Sekin oli, kuten arvata saattaa, Eliaksen ansiota.

"Mikä siinä sopeutumisessa sit on? Tai siis tottakai se nyt ottaa oman aikansa ja se on ihan normaalia. Mut onks se sit jotenkin erityisen hankalaa?" Mies jatkoi utelemista. Tänä lyhyenä aikana, jona olin heidät tuntenut, olin viettänyt heistä eniten aikaa Ollin kanssa. Hänen seurassaan oli helppo viihtyä. Siksi tämän uteliaisuus tuntui tulevan ihan luonnostaan.

"En mä tiedä. Tuntuuhan se tietty hassulta olla taas Suomessa ja suomalaisten ympäröimänä." Keksin nopeasti. Eliaksen aiheuttaman työttömyyden lisäksi ahdistuneisuushäiriöni oli osasyy siihen, että uuteen sopeutuminen oli välillä rankkaa.

"No onhan se tietty ihan erilaista. Millases paikas sä muuten olit töissä?" Hän kysyi. Mikä sillä Aleksillakin nyt kesti?

"Ööh... No siis sairaala mikä sairaala. Totta kai maassa maan tavalla ja näin, mut jotkut jutut on samanlaisia vähän joka puolella." Selitin ympäripyöreästi. Onnekseni huomasin Aleksin saapuvan olohuoneeseen.

Olin linnoittautunut omaan huoneeseeni odottamaan, että miehet saisivat illanviettonsa loppuun. Sitten lähtisin viemään Ollia kotiin. Kello lähestyi jo kymmentä, joten epäilemättä lähtisimme pian. Onneksi hän ei asunut kaukana, joten pääsisin melko helposti kotiin. Ehkä soittaisin taksin, tai reippauden puuskan seurauksena kenties kävelisin. Se selviäisi sitten. Nyt kuitenkin makoilin mukavasti sängylläni kirja kädessä. Vakuutin itselleni lukevani, vaikka todellisuudessa keskittymiseni oli jossain aivan muualla. Sivut kääntyivät toinen toisensa jälkeen, vaikka en ymmärtänyt lukemastani mitään.

Aloin olla jo melko väsynyt. Olin varma, että pian nukahtaisin, jos emme jo lähtisi. En kuitenkaan halunnut painostaa tai hoputtaa, joten tyydyin odottamaan. Minun teki mieli sulkea silmäni ja ajelehtia johonkin kauas todellisuudesta. Yritin viimeiseen asti pysyä hereillä, mutta lopulta se kävi mahdottomaksi. Suljin silmäni ja olin valmis nukahtamaan. Hiljainen koputus ovellani kuitenkin esti aikeeni heti alkutaipaleella. Pian ovi aukesi ja huoneeseen kurkisti väsyneen näköinen Olli.

"Ooks sä valmis?" Hän kysyi. Nyökkäsin pienesti ja loikkasin sängystä ylös. Lähdimme kohti yläkertaa, josta löysimme Aleksin laittamassa astioita tiskikoneeseen.

"Etkä sit oikeesti kolaroi." Aleksi huomautti leikkisään sävyyn meidät nähdessään. Pyöräytin tälle silmiäni, basisti vieressäni naurahti pienesti.

"Hei oikeesti! Enhän mä nyt niin huono kuski oo." Väitin vastaan.

"Ihan miten vaan." Mustatukkainen mies jatkoi kiusoitteluaan.

"Eihän mulla oo ees yhtäkään sakkoa. Et revi siitä." Näpäytin häntä ja näytin kieltä, kuin mikäkin pikkulapsi. Aleksi peilasi eleeni, saaden meidät kaikki nauramaan.

"Mut oikeesti. Aja varovasti." Hän huomautti.

"Joo joo iskä."

"Mähän oon sua nuorempi." Mies naurahti.

"Jep. Little man." Lisäsin vielä viimeiseksi, ennen kuin siirryin eteiseen laittamaan kenkiä.

Ylläni minulla oli suurehko huppari, sillä ulkona oli jo aika viileää tähän aikaan illasta. Toisaalta, ihmisten ilmoilla käytin tätä nykyä aina pitkähihaisia. Pääsimme parkkipaikalle, Olli antoi minulle autonsa avaimen. Kiipesimme molemmat autoon ja kiinnitimme turvavyömme. Sitten siirryin asettelemaan peruutuspeiliä itselleni parempaan asentoon. Vieressäni istuneen miehen ääni kuitenkin keskeytti minut.

"Ööh... Julia?" Hän sanoi hieman epävarmasti. Käännyin katsomaan häntä, mutta samassa huomasin jotain. Kurottaessani peruutuspeiliin, hupparini hiha oli liukunut alas.