Ongelmia Paratiisissa || Blind Channel

11. Mä en ymmärrä sua

Aikaa oli kulunut, päivät olivat muuttuneet viikoiksi. Olin saanut työpaikan eräästä sairaalasta. Nyt kasasin säästöjä, jotta pääsisin muuttamaan mahdollisimman pian. Tietysti viihdyin Aleksin kanssa, kyse ei ollut siitä. Tuntui vain siltä, kuin olisin ollut tälle vaivaksi. Kyllä hän minulle tasaisin väliajoin vakuutteli, etten ollut. Silti se vain tuntui siltä. Mitä muka saattoi olettaa? Ilmestyin yhtäkkiä kuuden vuoden tauon jälkeen täysin ilmoittamatta, ja nyt asuin hänen luonaan. Vähempikin olisi kuulostanut omituiselta.

Vaikka halusinkin muuttaa omaan asuntoon, arki Aleksin kanssa oli leppoisaa ja sujuvaa. Emme olleet nähneet vuosiin, mutta silti välimme olivat kuin mitään ei olisi edes tapahtunut. Se oli outoa. Kuka tahansa ei olisi pystynyt sellaiseen. Joku olisi varmasti ollut minulle vihainen, mutta ei Aleksi. Vihaisesta puheenollen, eräs bändin jäsenistä tuntui edelleen olevan sellainen. Etenkin sen jälkeen, kun olin sattunut paikalle tämän riidellessä entisen tyttöystävänsä kanssa. Siitäkös tämä vasta innostuikin. Joel tuntui jatkuvasti odottavan saavansa syyn vihata minua. Olin lakannut yrittämästä tulla tämän kanssa toimeen, kun hän ei sitä selvästikään halunnut. Jos hän ei halunnut seuraani, ei se minua haitannut. Minulle riitti, että olin hyvissä väleissä muiden jäsenten kanssa.

Olin myös ottanut yhteyttä perheeseeni. Kerroin erosta, mutta en eron syystä. Sitä oli turha edes yrittää setviä puhelimitse. Vanhempani olivat iloisia kuullessaan minun palanneen. Amandasta en ollut kuullut mitään. En voinut ymmärtää, mikä välejämme hiersi. Ennen olimme niin läheiset, nyt tämä tuskin edes muisti olemassaoloani. Se oli kieltämättä surullista. Oli miten oli, sovimme vanhempieni kanssa tapaavamme mahdollisimman pian. Odotin sitä innolla, sillä olin kaivannut heitä valtavasti.

Olin matkalla kotiin työpäivän jälkeen. Olin väsynyt, sillä viime yö oli kulunut melko levottomissa tunnelmissa. Herättyäni painajaisesta, en ollut nukkunut juuri ollenkaan. Pian pääsisin lämpimään suihkuun, ja halutessani vaikka päiväunille. Aleksi ei ilmeisesti ollut kotona, joten perillä odottaisikin vain nelijalkainen ystäväni. Rilla oli yksi niistä asioista, joka teki miehen luona asumisesta entistä mukavampaa. Tietysti viihdyin muutenkin, mutta koira toi pientä lisäpiristystä arkeen. Olin lähes perillä, kävelin jo kukkulan huipulle. Edelleen minua ihmetytti se, että etuovi oli käytännössä talon takana. Toisaalta, vain etupuolella oli tilaa pihalle. Talon takaa pääsi nimittäin pienehköön metsään, jossa olimme käyneet muutamia kertoja lenkillä.

Heti oven auetessa koira oli vastassa minimaalisessa eteisessä. Se todennäköisesti tiesi, että saisi ruokaa ja pääsisi lenkille. Tervehdin sitä ja siirryin peremmälle asuntoon. Heittäydyin uupuneena sohvalle makaamaan. En muistanutkaan, miten raskasta on aloittaa uudessa työpaikassa, uusien ihmisten joukossa. Se otti voimilleni enemmän kuin olin osannut edes odottaa. Mutta mitä minä oikein valitin? Pääasia oli, että löytäisin taas tavan tienata elantoni, ja saisin elämäni jälleen tasapainoon. Se alkoi pikkuhiljaa tuntua jo hieman helpommalta tehtävältä. Tiesin olevani turvassa, se helpotti tilannetta. Elias ei voisi enää ikinä satuttaa minua. Jo yksin tieto siitä, etten joutuisi näkemään häntä, sai helpottuneen hymyn huulilleni.

Aleksi oli saapunut kotiin. Olimme laittaneet ruokaa yhdessä ja jutelleet mukavia. Kaiken kaikkiaan päivä oli sujunut hyvissä mielin. Tuntui hyvältä tietää, että asiat tulisivat järjestymään. Vielä hetki sitten olin epätoivoinen ja epävarma. Silloin en olisi uskonut selviäväni. Silloin olin varma, ettei asioita voisi enää korjata. Onnekseni niin ei ollut. Pieniä yksityiskohtia lukuun ottamatta tulevaisuus näytti valoisalta, uskoin asioiden oikeasti kääntyvän parhain päin. Ja olivathan asiani sentään jo huomattavasti paremmin, kuin Espanjasta lähtiessäni.

"Olli on tulos käymään joskus vähän myöhemmin." Aleksi ilmoitti, nostaen katseensa puhelimestaan, minun saapuessani olohuoneeseen.

"Mitäs se?"

"Tulee tuomaan yhen jutun, ja sit varmaan jää kattoo jääkiekkoo." Mies selitti, vastasin nyökkäyksellä.

"Mistä lähtien sä oot jääkiekkoa seurannu?" Kysyin huvittuneena, saaden vastaukseksi leikkisän silmien pyöräytyksen.

"Neiti oli aika kauan poissa. Kaikkee sitä kuudes vuodes ehtii tapahtua." Hän sanoi huvittuneena.

"Okei, mä ansaitsin ton." Vastasin, en aivan yhtä huvittuneesti.

"Ansaitsit minkä?" Aleksi kysyi hämillään. En vastannut.

"Juli."

"No kun sä oot ihan oikeessa. Mä olin poissa, ja kauan." Selitin epäselvästi.

"Entä sit?" Hän ihmetteli.

"Mä en ymmärrä sua. Miten sä et oikeesti oo vihanen? Mä tein niin väärin sua kohtaan, kun yhtäkkiä ängin tänne kuuden vuoden hiljaiselon jälkeen. Mikset sä oo vihanen?" Jatkoin hieman jopa epätoivoiseen sävyyn.

"Siis siitäkö täs nyt on kyse? Julia, en mä sua tänne ois pyytäny jos en ois halunnu, tai jos susta ois ollu vaivaa. Ja miks ihmeessä mä nyt vihanen olisin? Ei se ollu sun vika. Sitä paitsi, mä oon vaan onnellinen et oot taas täällä. En mä haluu sitä iloa pilata jollain ihan turhalla vihanpidolla." Hän selitti päättäväisesti. Tunsin kyyneleen valuvan poskeani pitkin. Onnenkyyneleen.

"Mä en ikimaailmassa vois olla sulle vihanen siitä. En todellakaan." Hän lisäsi ja tuli halaamaan.

"Etpä tosiaan oo enää mikään pikkupoika." Naurahdin, edelleen kyyneleet kasvoillani. Tämän sanat olivat jotain aivan muuta, kuin kapinoivan teinin puhetta. Aleksi hymähti ja vetäytyi halista, pyhkäistäkseen kyyneleeni pois.

"Kiitti." Hymähdin pieni hymy kasvoillani.

"En pärjäis ilman sua." Lisäsin, saaden Aleksinkin hymyilemään.

"Joko me ollaan tunteiltu tarpeeks? Rilla pitäis varmaan viedä ulos." Hän naurahti, pyöräytin silmiäni leikkisästi.

"Kelpaaks lenkkiseura?" Kysyin ehdottavaan sävyyn.

"Enempää en voi toivoakaan."

A/n:
Miten ees voi yks luku olla niin vaikea kirjoittaa? Tähän meni liioittelematta oikeesti varmaan viikko, ellei enemmän. Ja siitäkin huolimatta sanamäärä on huomattavasti normaalia vähäisempi...
(Tää oli kirjoitettu luvun kirjoittamisen yhteydessä. Kyseessä siis se luku, johon jumituin pitkäksi aikaa ennen taukoa)