Ongelmia Paratiisissa || Blind Channel

17. Olihan se villiä aikaa

Kävelin keskellä metsää kiireisin askelin. En voinut käsittää tapahtunutta. Olin enemmän tai vähemmän sokissa. Miksi ihmeessä hän teki niin? Hän oli aiemmin tehnyt hyvin selväksi, ettei voinut sietää minua, joten miksi hän nyt noin tekisi? Tämä oli varmasti jonkinlainen vitsi, hän yritti vain päästä pääni sisään. Siinä hän kyllä kieltämättä onnistui. Ei tarvittu kuin muutama sana, tai tällä kertaa yksi kosketus, ja pääni oli aivan sekaisin. Kaikkein eniten minua häiritsi se, etten alkuun edes tahtonut lopettaa. Nautin siitä, vaikka en halunnut sitä myöntää. Mikä ihme minua vaivasi? Joel selvästi tiesi, mistä naruista vedellä.

Pääsin viimein kotiovelle. Avasin oven kiireesti, sanaakaan sanomatta suuntasin alakertaan. En olisi kuitenkaan saanut sanoja suustani, joten yrittäminen olisi ollut turhaa. Minun täytyi vain selvittää ajatukseni. Oli pakko. En kyennyt ymmärtämään, miten tuo mies onnistui kerta toisensa jälkeen murtamaan suojamuurini. Tämä oli hänelle vain jonkinlaista julmaa peliä, jota en selvästikään osannut pelata. Hänen pelinsä, hänen sääntönsä. Kävin päässäni hiljaista valtataistelua. Taistelua siitä, mikä oli oikein ja mikä ei, mitä halusin ja mitä en. Olinko tulossa hulluksi?

"Mitä sä täällä yksin mökötät?" Kuului pian koputusta seurannut Ollin ääni oveltani.

"Väsyttää vaan aika paljon." Totesin olkiani kohauttaen. En missään nimessä voinut kertoa, mitä minun ja Joelin välillä oli tapahtunut. Se teko ei tulisi ikinä näkemään päivänvaloa.

"Miks sä ryntäsit tänne heti kun pääsit ovesta sisään?" Basisti kummasteli.

"Ehkä mä nyt vaan halusin omaa rauhaa." Huokaisin jo hieman hermostuneesti.

"Mut etkös sä lähteny ulos just sen "oman rauhan" takia?" Tuo jatkoi utelua.

"Omaa rauhaa ei voi koskaan olla tarpeeks."

"No eipä sit vissiin." Hän hymähti hieman huvittuneena.

"Mut tulisit nyt meidän seuraks vielä hetkeks. Me ruvetaan muutenkin varmaan lähtee vähän ajan päästä. Sit sä saat nauttii omasta rauhasta ihan niin paljon kun vaan haluut." Mies suostutteli, katsoen pyytävä ilme kasvoillaan suoraan silmiini. Eihän tuon koiranpentuilmeelle mitään mahtanut.

"No mennään sit." Huokaisin ja nousin sängyltä, seuraten miestä yläkertaan.

Joel oli liittynyt muiden joukkoon, siellä hän istuskeli kulmasohvan kulmassa pullo kädessään. Halusin pitää etäisyyttä häneen, jäin huoneen toisella puolen olevalle tuolille. Yrityksistäni huolimatta huomasin tuijottavani tuota pitkää miestä säännöllisin väliajoin, aivan liian pitkään. Välillä hän saattoi kääntyä katsomaan suuntaani, silloin käänsin katseeni nopeasti pois. Oloni oli kaikin puolin epämukava ja kiusallinen. Joel vaikutti normaalilta. Tai ainakin normaalilta itseltään. Hän jutteli muiden kanssa normaalisti, välillä siemaillen juomaansa. En kyennyt seuraamaan keskustelua. Ajatukseni olivat liian harhautuneet.

Jossain välissä Joel nousi paikaltaan ja käveli keittiöön, luultavasti hakemaan hakemaan juotavaa. Olin saanut tarpeekseni tämän pelleilystä, päätin ottaa asioista selvää. Halusin tietää, mitä ihmettä hänen päässään oikein liikkui. Siispä pienellä viiveellä nousin itsekin paikaltani ja seurasin miestä keittiöön. Hän otti jääkaapista pullon, minun tuijottaessani tätä kummastellen. Hän kääntyi suuntaani ja katsoi minua kyseenalaistavasti.

"Mitä ihmettä se oli?" Kysyin hiljaisella äänellä, jotta muut eivät kuulisi puhettani olohuoneeseen. Mies vain tuijotti kylmä ja eloton ilme kasvoillaan, siirtyen nojaamaan pöytää vasten.

"Mikä?" Hän kysyi, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tämän äänensävy puolestaan kertoi, että hän tiesi tasan tarkkaan, mistä puhuin.

"No kyllä sä tiedät." Tuhahdin turhautuneena, saaden pienen virneen tämän kasvoille.

"Enhän."

"Sä et voi vaan tehä noin ja sit vältellä siitä puhumista."

"No kun mä en oo tehny mitään. Ei oo tapahtunu mitään, mistä pitäis keskustella." Hän hymähti ja käveli ohitseni muiden seuraan olohuoneeseen. Hän oli tehnyt sen taas.

Ei mennyt kauaa, kun ihmisiä alkoi lipua ulos ovesta. Lopulta olimme jälleen kahden Aleksin kanssa, Rillan kuorsatessa miehen huoneessa. Siivoilimme pulloja ja tölkkejä, kello oli aivan liikaa. Normaaliolosuhteissa olisin mennyt nukkumaan jo aikoja sitten. Onnekseni olisin seuraavanakin päivänä iltavuorossa, aamulla ei olisi kiire mihinkään. Laskin viimeisen pullon pussiin, johon olimme niitä keränneet. Asunnossa haisi alkoholi, haju oli yllättävän vahva. Mitä saattoi olettaa, kun hieman päälle kymmenen hengen joukko kaatoi kaljaa kurkustaan useamman tunnin ajan? Loppujen lopuksi olin kuitenkin ihan tyytyväinen, että ilta vietettiin kotona baarin sijaan. Toisaalta, oltaisiinko kalliolla sattuneelta välikohtaukselta voitu välttyä, jos olisimme olleet muualla?

"Oliks se nyt sit niin kauheeta?" Aleksi kysyi, kun istuuduimme sohvalle siivouksen jälkeen.

"Okei, ei ihan niin hirveetä. Mut melkeen." Selitin leikkisään sävyyn, saaden miehen vieressäni pudistelemaan päätään huvittuneena.

"Ehkä mä en vaan oo ihan niin "bile-eläin" kun nuorempana." Lisäsin pian.

"Sä olit kyl aikamoinen. Mahto sun vanhemmilla olla kestämistä." Aleksi naurahti, saaden pienen hymyn kasvoilleni.

"Kieltämättä. Mut olihan se nyt jännää aikaa." Totesin haikaillen, teinivuosien muistojen tulviessa mieleeni.

"Ooks sä nyt ihan varma tästä?" Hieman minua nuorempi serkkuni kysyi epävarmasti.

"Joo joo, höpsö. Sä oot täällä vaan muutaman päivän, ja mähän lupasin näyttää sulle vähän tamperelaista menoa. Mennään!" Sanoin innoissani, tarttuessani häntä kädestä ja johdattaessani hänet erään omakotitalon pihaan. Minut oli kutsuttu bileisiin, joten tietysti otin hänet mukaan. Talo oli jonkun poikaystäväni kaverin.

Vaikka Aleksilla kesti hetken rentoutua ja päästä tunnelmaan, meillä oli hauskaa. Hän ei selvästikään ollut juonut niin paljon, kuin minä. Itse maistoin alkoholia ensimmäisen kerran 13-vuotiaana. Olin juuri tutustunut senaikaiseen kaveriporukkaani. Oli päiviä, joina toivoin vain olevani yksin, toivoin etten olisi tavannut heitä. Mutta jälkiviisaus ei auttanut. Tehty mikä tehty, tapahtunut mikä tapahtunut.

"Ei helvetti, kytät!" Kuului jonkun nuoren huuto eteisen ovelta, talossa alkoi täysi paniikki.

"Tuu, meiän pitää mennä! Porukat tappaa mut jos jään kiinni vielä kerrankin." Kerroin pian Aleksille, joka seisoi vieressäni aivan kuutamolla. Tartuin häntä kädestä ja johdatin ilmeisesti talon omistajaperheen vanhempien makuuhuoneeseen, joka sijaitsi toisessa kerroksessa.

"Pidä tätä." Sanoin hänelle ja ojensin laukkuni. Sitten avasin ikkunan, katsoin ulos varmistaakseni reitin. Ikkunasta pääsi kätevästi katolle, jolta taas pääsi kiipeämään maahan tikkaiden kautta. Olin oppinut sen kantapään kautta. Ei ollut nimittäin ensimmäinen kerta, kun tässä talossa pidettyihin bileisiin oli soitettu poliisit. Silloin en päässyt tekemään katoamistemppua. Vanhempani eivät varsinaisesti ilahtuneet, kun minut tuotiin kotiin poliisiautossa. Kiipesin ikkunan kautta katolle, kävelin varovasti kohti reunaa. Laskeuduin tikkaita pitkin takaisin maan tasalle.

"Sun vuoro!" Ilmoitin huuto-kuiskaten. Aleksi heitti minulle laukkuni ja kiipesi varovasti katolle. Pian hänkin laskeutui pehmeälle nurmikolle, lähdimme juoksemaan kohti läheistä metsää. Nyt hänkin pystyi jo nauramaan tilanteelle.

Saavuimme eräälle kalliolle, joka sijaitsi metsän toisella puolen. Nyt saatoimme levähtää, enää ei ollut hätää, ei huolen häivää. Istuimme kalliolle edelleen nauraen. Nojasin taaksepäin niin, että selkäni tuli kosketuksiin viileän kiven kanssa. Pian leveästi hymyilevä Aleksi makasi vierelläni, katse liimattuna kauniiseen tähtitaivaaseen.

"Olihan se kyllä villiä aikaa."