Ongelmia Paratiisissa || Blind Channel

36. Mulla on parempi idea

Istuimme yhä keittiön lattialla toisiamme halaten. Sillä hetkellä en välittänyt, vaikka edessäni istuikin juuri Joel. En jaksanut ajatella kaunan kantamista. Kyyneleeni olivat loppuneet, lopulta vetäydyin halista. Katselimme hetken toisiamme, kumpikaan ei sanonut mitään. Tämän syviin silmiin olisi voinut hukkua. Hänen katseensa oli hypnoottinen, mahdoton vastustaa. Ensimmäistä kertaa ikinä, tämän lähellä oli helppo olla. Niin helppo, kuin äskeisen jälkeen vain saattoi olla. Hetken kuluttua nousin lattialta, hän teki samoin. Join lasin vettä, sitten istuin keittiön pöydän ääreen ja hieroin sotkuisia kasvojani, yrittäen kasata itseni.

"Mitä sä muuten teet täällä?" Kysyin hetken hiljaisuuden jälkeen. Hän käänsi katseensa lattiaan, ikään kuin miettien jotain. Sitten hän nosti katseensa jälleen omiin silmiini.

"Olin just lähdössä rappiksen ovesta ulos, mut sit sun huutos kantautu alas asti. Kun tulin kattoo mitä tapahtuu, ovi oli auki." Hän selitti.

"Mut miten sä olit vielä siinä kohtaa rappukäytävässä? Sähän olit lähteny jo jonkun aikaa ennen sitä." Kummastelin, saaden tämän kasvoille pienen hymyn. Mies käänsi jälleen katseensa maahan.

"Se et löit oven kiinni mun naaman edessä, ei tarkota et lähin heti." Joel kertoi. Katsoin häntä hämmentynyt ilme kasvoillani.

"Kauanko sä sit oikeen seisoit mun ovella? Ja miks?"

"Sen aikaa, et olin just lähtemässä kun toi välikohtaus alko. Ja ehkä mä keräsin rohkeutta koittaa uudestaan. Lopulta sit kai vaan luovutin." Hän kertoi. Olin niin hämilläni.

"Mitä asiaa sulla oli? En oikeen ees yrittäny kuunnella?" Kysyin, hieroen niskaani hieman kiusaantuneena. Mies huokaisi ja haroi hiuksiaan, miettien sanojaan.

"Halusin kai pyytää anteeks." Hän aloitti.

"Mä tiedän et olin ihan kauhee. Ja mä oikeesti kadun sitä. Mä vaan... Äh. Se on aika monimutkanen juttu."

"Selitä vaan. Ei mulla ainakaan oo mitään kiirettä."

"Mulla on parempi idea." Hän tokaisi pian.

"Mitäs sulla sit on mielessä?" Kysyin uteliaana.

"Millon sulla loppuu työt?" Joel esitti vastakysymyksen.

"Mulla on iltavuoro, eli josku yhdeksän jälkeen. Ehkä lähempänä kymmentä."

"Hyvä. Tuun hakee sut töistä." Mies ilmoitti.

"Mitä sä nyt oikeen suunnittelet?"

"Sähän halusit oppia tuntemaan mut. Vähän nyt luottoa."

"Ai nytkö sä sit vetoat luottamukseen?" Kysyin kulmiani kohottaen.

"No joo, mä ansaitsin ton. Mut jos sä edelleen haluut tutustua muhun paremmin, niin mä odotan sairaalan pihassa." Hän kertoi, ja suuntasi sitten kohti ovea. Olin hämmentynyt. Hyvin hämmentynyt.

Läpi päivän pohdin kuumeisesti, mitä Joel oikein suunnitteli. Miksi hän halusi hakea minut töistä, ja mihin hän minut halusi viedä? Pääni oli täynnä toinen toistaan suurempia kysymysmerkkejä. Voisinko muka luottaa häneen kaiken sen jälkeen? Kehitystä oli kuitenkin jo se, että mies pyysi anteeksi. Vaikka eihän sanoilla voinut saada tekoja tekemättömiksi. Miksi hän ylipäätään tahtoi pyytää anteeksi, tai antaa mahdollisuuden oppia itsestään? Eikö hän juuri tehnyt selväksi, ettei välittänyt minusta? Ehkä minun täytyisi suostua tämän tarjoukseen ja ottaa hänestä ja aikeistaan selvää. Ehkä siten saisin jonkinlaisen rauhan aikaan.

Rauhaa kuitenkin vaikeutti eräs pieni asia. Olin tietysti helpottunut, ettei Elias oikeasti ollutkaan täällä. Mutta mitä ihmettä sitten tapahtui? Kaikki oli niin aitoa. Vaikka muut eivät kokeneet samoja asioita, ne olivat täysin aitoja minulle. Ne eivät tuntuneet minkäänlaisille unille, vaan aivan oikeille tapahtumille. Kieltämättä minulla oli jatkuvasti epätodellinen olo, mutta nuo hetket olivat niin aitoja, kuin vain oli mahdollista. Tai siltä ne ainakin minusta tuntuivat. En voinut käsittää, että se kaikki tapahtui vain pääni sisällä. Jälkeenpäin ajatellen se kaikki uitenkin kävi järkeen.

Juna pysähtyi, hetken sähellyksen jälkeen pääsin ulos. Vanhempiani ei näkynyt, joten laitoin heille viestiä. Lähdin kävelemään kohti parkkipaikkaa, olettaen heidän olevan siellä. Pian sydämeni hyppäsi kurkkuuni. Silmäkulmassani näin hänet. Eliaksen. Käännyin katsomaan täydessä paniikissa, vain todetakseni sen olleen joku tuntematon, luultavasti täysin harmiton ohikulkija. Jatkoin matkaani, samalla moittien itseäni mielessäni. Turhaan minä hermoilin. Sitten näin hänet uudestaan. Hän katosi nurkan taakse. Tai niinhän minä luulin. Sinne päästessäni totesin, ettei siellä ollut ketään. Mielikuvitukseni oli päässyt vauhtiin, se pelleili kustannuksellani. Hän pelleili kustannuksellani.

"Ei noi viereisen huoneen tyypit ainakaan oo kuullu mitään oven hakkaamista. Kuulemma ainoo ääni oli kova oven kolahdus." Mies selitti. Kolahdus selittyi sillä, kun läimäisin oven kiinni Eliaksen naaman edessä. Mutta miten kukaan ei muka ollut kuullut mitään muuta? Hieroin kasvojani turhautuneena, vältellen muiden katseita.

Olin aivan hukassa. En tiennyt mitä minun olisi pitänyt tehdä. Miten minun pitäisi jatkaa eteenpäin? Selvää oli, ettei se voinut olla normaalia. Täytyihän sillekin jokin syy olla. Ehkä muut olivat oikeassa. Ehkä he olivat koko ajan olleet oikeassa. Minä itsepäisesti vakuutin, ettei vika ollut minussa. Mutta ehkä se sittenkin oli. Ehkä minä olin ollut koko ajan se viallinen osa muuten toimivassa järjestelmässä. Tuntui jopa hieman pahalta, miten olin suuttunut heille, kun he yrittivät vain auttaa. En kuunnellut heitä, kun he yrittivät puhua minulle järkeä. Oltaisiinko tältäkin voitu välttyä, jos olisin kuunnellut ajoissa?

Työpäivä oli viimein ohi, vaihdoin vaatteita pukuhuoneessa. Koko vuoron ajan päässäni oli pyörinyt Joel. Olin päättänyt tarttua tämän tarjoukseen. Halusin oikeasti selvittää, mitä tämän päässä liikkui. Halusin vastauksia kysymyksiini, joita oli ehtinyt kertyä paljon. Ehkä hieman liikaakin. Nappasin tavarani ja poistuin pukuhuoneesta. Hyvästelin muutamat kollegani, kävellessäni sairaalan käytäviä pitkin. Pääsin ulos rakennuksesta, tutkin ympäristöä katseellani. Sitten huomasin Joelin auton odottamassa, suuntasin hänen luokseen. Avasin oven ja heittäydyin pelkääjän paikalle. Mies tervehti ja käynnisti auton, mutta ei kertonut mitään mystisestä määränpäästä.