Ongelmia Paratiisissa || Blind Channel

27. Mikä ihmeen me?

Asiat olivat jatkuneet samaan malliin, vaikka lämmin loppukesä olikin vaihtunut jo sateiseen ja kylmään syksyyn. Asioilla tarkoitan lähinnä meitä, minua ja Joelia. Pidimme hauskaa keskenämme, kun kukaan ei ollut näkemässä. Emme tahtoneet muiden tietävän. Siitäkös vasta sotku olisikin lähtenyt. En halunnut aiheuttaa sotaa bändin jäsenten välille. Siksi olimme hyvin varovaisia; muut eivät saaneet epäillä mitään. Emme juurikaan miettineet, mitä teimme. Emme miettineet, mitä olimme. Ainakaan emme siitä keskenämme puhuneet. Kieltämättä pyörittelin asiaa oman pääni sisällä melko paljon, oli siitä sitten apua tai ei.

Makoilin Joelin vieressä tämän sängyllä, kumpikaan ei sanonut mitään. Ei meillä ollut mitään puhuttavaa, sanoille ei ollut tarvetta. Näin se meni aina. Emme ikinä keskustelleet kovin syvällisesti, pidimme vain hauskaa. Ei hän minulle asioistaan avautunut, vaikka tietysti olisin kuunnellut mieluusti. Loppujen lopuksi tiesin hänestä melko vähän. Joelia oli vaikea ymmärtää. Välillä hän käyttäytyi, kuin olisi oikeasti halunnut oppia tuntemaan minut, mutta sitten taas työnsi minut kauemmas. Ehkä hän pelkäsi näyttää todellisen itsensä. Enhän minä häntä voinut siitä syyttää. Itsekin olin melko varuillani tämän suhteen, olihan viimeisin suhteeni päättynyt melko ikäviin tunnelmiin. Tosin varautunut olin vain silloin, kun olin järjissäni.

Miehellä oli kyky tehdä minut hulluksi. Yksi sana, yksi kosketus, ja olin jo aivan antautunut hänelle. En ymmärtänyt, miksi niin kävi joka ikinen kerta. Ajatuksentasolla järjen säilyttäminen oli aivan helppoa, käytännössä taas aivan eri juttu. Helpommin sanottu kuin tehty. Oikeasti se oli aivan mahdotonta. Hän kyllä tiesi, millainen vaikutus hänellä minuun oli, eikä pelännyt hyödyntää sitä. Mutta mitäpä minä siitä valittaisin? Kivaahan minulla kuitenkin oli. Siltikin välillä päädyin muistelemaan kahden ystäväni sanoja.

"Mä yritän vaan suojella sua. Mä en haluu et suhun sattuu. Joel ei vaan oo se oikee vaihtoehto. Usko mua, sä tuut vielä kiittämään mua."

"Joel on ehkä mun paras ystävä, mut joka tapauksessa. Oo oikeesti varovainen sen kanssa, jooko?"

Joel oli niin mystinen. Fyysisesti hän päästi lähelleen, mutta muuten hän tuntui pitävän minut mahdollisimman kaukana. Mitä hän niin kovasti varjeli? En yksinkertaisesti ymmärtänyt. Tahdoin oppia tuntemaan tämän läpikotaisin, tahdoin näyttää hänelle uusia puolia itsestäni. En vain tiennyt, miten sen tekisin. Hän ei ainakaan tehnyt sitä kovin helpoksi. Tietyllä tasolla hän tuntui viihtyvän seurassani ja olevan kiinnostunut. Toisinaan hän taas ei tuntunut edes huomaavan minua. Tänään oli sellainen päivä. Se ei käynyt järkeen. Ei käynyt järkeen, että olin aivan hulluna häneen, vaikka hän minua miten olisi kohdellut.

Joel oli viimeisten päivien aikana ollut jotenkin erityisen ärtyisä ja kylmä. Tai ehkä se vain tuntui siltä, kun alkukankeuden jälkeen välimme olivat lämmenneet, ainakin hetkellisesti. Välillämme tuntui vallitsevan kylmä ja ankara jääkausi. Vaikka miten yritin murtaa jäätä, siitä ei tullut mitään. Nytkin istuin sängyn reunalla ja katselin, miten tuo kiskoi housuja jalkaansa. Hän ei sanonut mitään, ihan kuin minua ei olisi ollut olemassakaan. Aivan kuin olisin ollut hänelle pelkkää ilmaa, täysin näkymätön. Miksi kaiken piti aina olla niin hankalaa?

"Haluuks sä kahvia?" Kysyin, yrittäen keventää tunnelmaa blondin kerätessä tavaroitaan kiireesti.

"Älä jaksa nyt." Hän huokaisi.

"Ei kun mä vaan-"

"No voi jumalauta! En haluu kahvia. Tyytyväinen?" Hän napsahti yhtäkkiä. Säikähdin yhtäkkistä mielialan muutosta. En tiennyt mitä sanoa, seisoin vain hiljaa paikallani. Ei aikaakaan, kun mies oli jo kadonnut ovesta rappukäytävään.

Hänen käytöksensä kummastutti minua, ehkä jopa pelotti. Mieleeni muistuivat ne lukuisat riidat, joita Eliaksen kanssa kävimme. Mieleeni muistui se, miten tämä aina korotti ääntään kiihtyessään. En todellakaan pitänyt siitä, enkä halunnut muistella sellaista. Pääni oli toisinaan hyvin pimeä paikka. Yksin ollessani kaikki ne mieleeni painuneet vääryydet palasivat takaisin ja riivasivat minut täysin. Espanjan tapahtumat tulisivat säilymään pääni sisällä niin kauan, että päälläni olisi paksu multakerros. Niistä ei voisi ikinä päästä eroon. Ei, vaikka miten yrittäisin.

Istuin yksin pienessä keittiössä, ikkunasta ulos tuijotellen. Ulospäin näytin varmasti elottomalta, en liikkunut suuntaan enkä toiseen. Sen sijaan sisälläni myrskysi. Minun täytyisi selvittää asiat Joelin kanssa. En saisi antaa tämän luulla, että hän voisi kohdella minua ihan miten häntä itseään huvitti. Se ei olisi helppoa, ottaen huomioon tämän ällistyttävän kyvyn sulkea suuni ja sotkea sanani. Mutta niin minun vain täytyisi tehdä. Asia ei lakkaisi vaivaamasta minua, jos en tekisi sille mitään. Huomaamattani kellon viisarit liikkuivat eteenpäin, minä vain istuin ja tuijotin tyhjyyteen. Lopulta kuitenkin havahduin ovikellon kimeään ääneen.

"Lompakko jäi kai tänne." Ilmoitti ovella vastassa ollut Joel. Hänhän saapui kuin tilauksesta.

"No tuu sisään. Mihin sä sen oot jättäny?"

"Vitustako minä tiiän, varmaan makkariin." Hän tuhahti. Miksi hän käyttäytyi taas näin? Minä kun jo luulin, että välimme olivat jo selvinneet. Vaan eivät ne ilmeisesti olleet. Suuntasin makuuhuoneeseen ja löysin lompakon yöpöydältä. Palatessani hän seisoi yhä ovella.

"Joel oikeesti. Meiän on ihan pakko jutella." Sanoin, pidellen miehen lompakkoa kädessäni.

"Mistä muka?" Hän hymähti.

"En mä tässä rupee selittämään kun ääni kantautuu käytävään. Sulje ovi ja tuu peremmälle."

"Ollaanpas sitä nyt vaativia." Hän kommentoi, mutta teki kuten käskin. Rehellisesti olin yllättynyt, että tuo kuunteli komenteluani.

"Saanks mä mun lompakon?"

"Mitä tää nyt oikeesti on?" Kysyin, antaessani sen hänelle.

"Niin mikä?"

"Mikä sua vaivaa? Mitä meille tapahtu?" Halusin vastauksia, mutta nyt tämän kasvoille kiipesi jälleen se sama virnistys.

"Mikä ihmeen me?"