Ongelmia Paratiisissa || Blind Channel

19. Et tuu tänne!

Auto pysähtyi erään omakotitalon pihaan. Talon, joka sattui olemaan myös lapsuudenkotini. Kaikki ne muistot. Kaikki ne värit, tuoksut ja äänet. Sateiset syysillat ja aurinkoiset kesäaamut. Olin iloinen huomatessani, että lähes mikään ei ollut muuttunut. Ainoa huone, joka oli saanut uuden ilmeen, oli vierashuone. Muutettuani pois, vanhempani tekivät huoneestani vierashuoneen. Tapetteja ja vanhaa puulattiaa lukuun ottamatta se oli muuttunut täysin. Sänky oli pienempi, joskin levitettävä. Suuren vaatekaapin sijaan huoneessa olikin lipasto, lähes samanlainen kuin Aleksin vierashuoneessa.

"Mä käyn laittamassa meille iltapalaa, niin voidaan vaihtaa kuulumiset oikeen pitkän kaavan kautta." Äitini ilmoitti huoneen ovelta ja lähti kohti keittiötä. Laskin laukkuni sängylle ja istuin sen viereen. Tuntui omituiselta olla taas täällä, olla kotona. Samalla olin hyvin helpottunut. Koti tuntui niin tutulta ja turvalliselta. Espanjassa kaikki oli uutta ja jännittävää, Oulussa epävarmaa ja vierasta.

Uteliaisuuteni vei viimein voiton. Nousin sängyn reunalta ja suuntasin kohti siskoni huonetta. Ovi oli suljettu, sisäpuolelta ei kuulunut inahdustakaan. Koputin varovasti oveen, ei vastausta. Avasin oven, sen takaa paljastui huone vailla ristinsielua. Ensimmäisenä silmiini pisti suurehko meikkipöytä, jonka päällinen oli täynnä erilaisia pulloja ja puteleita, sekä läjäpäin erilaisia siveltimiä. Itse en tuossa iässä meikannut ollenkaan, nykyäänkin hyvin harvoin. En vain kokenut sitä tarpeelliseksi. Sänky oli pedattu, se näytti siltä, ettei siinä oltu nukuttu pitkään aikaan. Seinällä oli paljon erilaisia kuvia Amandasta ja tämän ystävistä, erityisesti poikaystävästä.

"Tulkaas syömään!" Kuului äidin ääni keittiöstä. Vilkaisin ympärilleni vielä viimeisen kerran, sitten lähdin ja suljin oven perässäni. Pian istuimmekin jo vanhempieni kanssa pöydän ääressä.

"Voi että kun on ihanaa nähdä suakin pitkästä aikaa." Nainen ilmoitti ensimmäisenä, pieni hymy kasvoillaan.

"Mullakin oli ikävä teitä." Totesin, saaden isänkin hymyilemään.

"No mut hyvänen aika! Kerros nyt mitä sä oot puuhaillu!" Äiti hoputti. Mitähän siihenkin olisi pitänyt vastata?

"Okei okei. Sain just jonkin aikaa sit töitä yhestä oululaisesta  sairaalasta. Toistaseks asun vielä Aleksin luona, mut oma kämppä on jo löytyny. Ei enää kauaa, et pääsen muuttamaan." Kerroin lyhyesti.

"Sepäs on hienoa!" Isä kommentoi, mutta hiljeni sitten täysin. Hän näytti miettivän seuraavia sanojaan.

"Mitä sun ja Eliaksen välillä oikeen tapahtui? Sä olit niin hirveen mystinen, ettet puhelimessa juuri mitään suostunut sanomaan."

"No sanotaan nyt vaikka niin, et se ei ehkä ollutkaan ihan niin hyvä ihminen, kuin oon luullut." Sanoin huokaisten.

"Mitä sä tolla tarkotat, kulta?" Äitini kysyi uteliaana.

"No me... Me riideltiin ihan tosi paljon. Ja ne riidat oli välillä aika rajujakin. Se oli tosi kontrolloiva. Mä tajusin ettei mun oikeesti tarvii katsella sen käytöstä. Siks mä jätin sen ja muutin takas Suomeen." Selitin kyyneliä pidellen. Aiheesta puhuminen sattui edelleen.

"Mutta miks sä nyt Ouluun muutit, vaikka oisit voinut muuttaa tänne, lähemmäs meitä?" Isä kysyi hieman harmistuneena.

"Mä ajattelin, et täältä se ensimmäisenä mua tulis etsimään."

"Siis pelkäätkö sä sitä?" Hän ihmetteli, vastaukseksi tämä sai vain nyökkäyksen.

"Onks se ikinä satuttanu sua? Siis fyysisesti?" Mies jatkoi varoen.

"On." Parahdin kyyneleiden murtaessa niitä pidätelleen padon.

"Voi rakas." Äiti sanoi järkyttyneenä ja tuli pöydän toiselle puolelle halatakseen minua.

"Etkä sä ikinä kertonu meille. Mikset?" Isä kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.

"En mä oikeen ees tiedä. Ehkä mä vaan halusin uskoo et Elias vois muuttua. Mut eihän se tietenkään muuttunu mitenkään."

Juttelimme tapahtuneesta vielä melko pitkään. He olivat järkyttyneitä ja tolaltaan, kuten arvata saattaa. Itse olin yllättynyt, miten paljon asiasta puhuminen oikeasti sattui edelleen. Se oli luultavasti yksi sellaisista asioista, jotka eivät koskaan lakkaisi sattumasta. Eivät, vaikka miten sitä tahtoisin. Kantaisin sitä mukanani koko loppuelämäni. Olin juuri juonut teeni, kun havahduin ulko-oven ääneen. Koska vanhempani olivat kanssani keittiössä, oli vain yksi mahdollinen vaihtoehto siihen, kuka ovesta saattoi saapua. Ei aikaakaan, kun tuttu nuori käveli keittiön ovelle.

"Missä sä oot taas ollu, ja mikset sä vaan voi vastata siihen puhelimeen?" Äiti aloitti tämän nähdessään.

"Kaverilla. Enkä mä nyt koko aikaa puhelinta käytä." Amanda tuhahti ja kääntyi lähteäkseen omaan huoneeseensa.

"No tuu nyt hyvänen aika ees moikkaamaan siskoas." Isä huusi tämän perään.

"No vittu terve." Kuului tytön kärttyinen ääni, ennen oven pamahtamista kiinni. Olinko minäkin noin paha?

"Anteeks. Se nyt on ollu vähän huonolla tuulella viime aikoina." Isäni tuhahti otsaansa hieroen.

"En mä tiedä enää mitä sen kanssa pitäis tehdä. Se on ihan mahdoton." Äitini huokaisi, tämä vaikutti pidättelevän kyyneleitä. Oliko tilanne oikeasti niin paha?

"Mikä sitä sit vaivaa? Ootteks te puhunu sille?" Ehdotin pian, yrittäen keksiä ratkaisua ongelmaan. Isä vain naurahti sarkastisesti.

"Yritetty on. Eihän se nyt meille mitään puhu." Hän vastasi hyvin jämäkästi.

"No mut eiköhän me nyt mennä nukkumaan, Juliallakin on varmaan pitkä päivä takana."

Tunnelma talossa muuttui välittömästi Amandan saapuessa paikalle. Aina niin lämmin ja rakastava ympäristö olikin yhtäkkiä kylmä ja kivinen. Jokin häntä varmasti vaivasi. Kyllä, olinhan minäkin ollut melko vaikea teini. Mutta tämän käytös oli erilaista. Hän oli katkeroitunut ja vihainen. Mutta mitä minä olisin asialle voinut tehdä? Jos hän ei kuunnellut vanhempiani, ei hän todellakaan kuuntelisi minua. Heti kun yhdestä ongelmasta pääsi eroon, toinen pamahti suoraan kasvojeni eteen. Toisaalta olin kyllä mieluummin vihaisen siskoni luona, kuin hänen armoillaan. Etäisyys tuohon pitkään blondiin tekisi varmasti hyvää.

En saanut unta, mutta viereisestä huoneesta kuului vielä ääniä. Huone kuului Amandalle, joten oletin tämän olevan hereillä. Yöllä ihmiset tuntuivat usein olevan paljon avoimempia, joten voisinhan minä sitä kai yrittää. Mitä menetettävää minulla muka oli? Hän tuntui vihaavan minua jo muutenkin. Hän tuntui vihaavan kaikkia, jos tarkkoja ollaan. Keräilin hetken rohkeuttani, sitten nousin sängystä ja otin suunnan kohti siskoni huonetta. Kävelin eteisessä mahdollisimman hiljaa, jotta en herättäisi vanhempiani. Seisahduin Amandan huoneen oven taakse, sieltä kuului edelleen ääniä. Nyt äänet osoittautuivat hiljaiseksi nyyhkytykseksi.

"Amanda?" Koputin oveen ja huhuilin sen takaa hiljaa.

"Et tuu tänne! Mä... Mä vaihdan vaatteita!" Hän huusi huoneestaan hätäisesti, yrittäen kuulostaa normaalilta. Jokin ei vain ollut oikein. Avasin oven varovasti, vastassa oli jotain, mitä en olisi halunnut nähdä.

A/n:
Hejsan
Mä lähden huomenna mökille, joten tuskin ehdin juurikaan kirjoittaa. Seuraava luku tulee siis mahdollisesti vasta torstain tienoilla. Pahoittelut ja kiitos kärsivällisyydestä <3