Ongelmia Paratiisissa || Blind Channel

48. Hiljaa nainen

Istuin Joelin auton pelkääjän paikalla, matkalla sairaalasta kotiin. Koska mitään pahempia vammoja en ollut saanut, pääsin lähtemään kotiin muutaman tikin jälkeen. Myös poliisit olivat käyneet sairaalalla kyselemässä tapahtuneesta. Ongelma vain oli, etten itsekään tiennyt tapahtumien kulkua täysin. Menetin tajuntani Eliaksen ollessa kimpussani, heräsin Joelin ravistellessa kehoani. Se, mitä näiden välissä oli tapahtunut, oli minulle aivan mysteeri. Mysteeri, johon Joel kuitenkin osasi tarjota vastauksen. He olivat ilmeisesti Joonaksen kanssa halunneet tulla katsomaan, miten voin kaiken tämän Aleksi-draaman keskellä. He sattuivat paikalle juuri oikeaan aikaan, ja repivät riehuvan Eliaksen kimpustani. Mies kuitenkin poistui asunnosta pelkurin lailla, hattarapää perässään. Siksi herätessäni paikalla oli blondeista vain toinen. Ilman heitä olisin varmasti kuollut.

Elias oli päässyt pakoon, joten hän oli vielä vapaalla jalalla. En voinut muuta kuin pelätä, että mies vaanisi jossain nurkan takana. Pelkäsin, etten ollut turvassa, minne ikinä meninkään. Nyt mukanani oli Joel, mutta eihän hänkään joka paikkaan voisi kanssani tulla. Se minua huoletti. Pelkäsin yksin jäämistä. Ensi kerralla kukaan ei välttämättä ilmestyisi paikalle, kukaan ei olisi auttamassa. Olisin mennyttä kalua. Poliisit puhuivat minulle lähestymiskiellon hakemisesta, mutta ajatus tuntui turhalta. Mitä sellainenkin muka hyödyttäisi? Ei se häntä estäisi käymästä kimppuuni. Juuri nyt jokainen vaihtoehto kuulosti surkealta. Tuntui, kuin olisin ollut jumissa. Ihan kuin en olisi voinut tehdä yhtään mitään.

Ja koska olin tyylikkäästi juuri ennen Eliaksen saapumista päättänyt viiltää vanhoja haavoja auki, sain kuulla kunniani myös lääkäriltä. Tämä oli välittömästi passittamassa minua johonkin, mutta kerroin tilanteen olevan hoidossa. Olihan se, ainakin osittain. Vaikka kävinkin vain psykoterapiassa PTSD:n vuoksi, oli siitä ollut jonkin verran apua, niin hassulta kuin se kuulostaakin. Aleksin kanssa tapahtunut vain suisti ajatukseni raiteiltaan. Se oli vain lipsahdus. Lisäksi tiesin, ettei Joel aikonut jättää asiaa siihen. Mieluummin minä häntä kuuntelin, kuin lääkäriä. Mieluummin minä hänelle puhuin, kuin yhdellekään terapeutille tai psykiatrille.

"Sä voisit tulla mun luo muutamaks yöks." Joel ehdotti, kun pääsimme taloni parkkipaikalle.

"Ooks varma? Tai siis, mitä jos se tulee sinne?" Kysyin hermostuneena niskaani raapien.

"Jos se välittää hengestään, niin ei todellakaan tuu." Mies totesi kylmän viileästi, ja tarttui käteeni omallaan.

"Oot paras, tiiäthän sen."

"Aina mä sen oon tienny." Tuo ylpeili, joten tökkäisin häntä kyynärpäällä.

"Au!"

"Sen siitä saa, kun kusi nousee päähän." Totesin naurahtaen.

Lopulta suostuin Joelin ehdotukseen. Parempi minun oli hänen luonaan olla, kuin kotona. Täällä en voisi edes harkita nukkuvani. Lisäksi olin kipeästi uuden puhelimen tarpeessa. Kotiini tunkeutunut mies kun oli tehnyt siitä täysin käyttökelvottoman. Miten olin voinut rakastaa sellaista hirviötä? Kaikkein eniten minua kuitenkin pelotti se, miten se mielipuoli kertoi tarkkailleensa minua. En halua edes tietää, miten pitkään sitä oli tietämättäni jatkunut. Puhumattakaan sitten siitä, miten hän oli sen kaiken toteuttanut. Ajatuskin puistatti.

Pakkasin mukaani hieman vaatteita ja muuta tarpeellista, sitten suuntasimme Joelin luokse. En halunnut olla kotona yhtään sen kauempaa, kuin oli pakko. Mitenköhän ihmeessä minun olisi tarkoitus jatkaa elämääni, jos en uskaltanut olla edes kotona yksin? Lienee sanomattakin selvää, että koti on melko suuri osa elämää. Muuttaminenkaan ei tuntunut kovin järkevältä idealta. Autossa oli hiljaista, taustalta kuului radion hiljaista soittoa. Joel oli keskittynyt ajamaan, minä seurasin ikkunasta vaihtuvia rakennuksia ja muuttuvaa maisemaa. Oloni oli niin omituinen. Kellokin alkoi olla jo paljon, olin väsynyt. Aiemmin saman päivän aamuna olimme olleet vielä laivalla, sitten olin joutunut sairaalaan. Yhteen päivään mahtui paljon kaikenlaista.

Joelin luokse päästyämme aloimme molemmat olla jo niin väsyneitä, että päätimme mennä nukkumaan. Tai itse lähinnä yritin. Ei varmastikaan tule yllätyksenä, että nukahtaminen tuntui mahdottomalta. Päässäni tapahtui aivan liikaa samanaikaisesti. Nukkuminen ei tuntunut edes vaihtoehdolta. Sääli sikäli, että olin aivan uupunut, ja unet olisivat kyllä tehneet hyvää. Joel puolestaan nukkui melko rauhallisesti, käsi kiedottuna hellästi ympärilleni. Tuo toi ihanaa lämpöä, kun muualla asunnossa oli hieman viileää. Päätin kuitenkin, että minun oli noustava. Siispä kiemurtelin varovasti irti miehen otteesta, yrittäen olla herättämättä häntä.

Seisoin parvekkeella katselemassa kaupungin valoja. Autojen äänet kantautuivat korviini, katulamput saivat kadut näyttämään hieman kellertäviltä. Näin muutaman koiranulkoiluttajan, mutta muuten näytti olevan hiljaista. Jostain yläkerrasta kuului lapsen itkua, tuuli sai puiden oksat heilumaan, vaikka lehdet olivat jo pudonneet. Kylmä viima tuntui purevan ihooni, oli kylmä. Palasin sisään asuntoon ja suljin oven perässäni. Istuin pimeän olohuoneen sohvalla, jatkaen ulos tähyilyä. Mitä muutakaan tekemistä minulla muka oli? Eihän minulla ollut edes toimivaa puhelinta. Olin niin väsynyt, että silmäni eivät meinanneet edes pysyä auki. Lopulta vinttini pimeni.

Heräsin aamulla keittiöstä kuuluneeseen kolinaan. Makasin olohuoneen sohvalla, mutta jokin oli erilaista. Päälleni oli heitetty viltti, ja pääni alle oli hivuttettu tyyny. Ajatus sai pienen hymyn kasvoilleni. Nousin väsyneenä sohvalta ja suuntasin keittiöön. Sieltä löysin Joelin hellan ääreltä. Tuo hyräili jotain hiljaa, eikä tainnut heti edes huomata läsnäoloani. Hän kuitenkin havahtui huulteni välistä karanneeseen naurahdukseen. Raukka näytti säikähtäneeltä.

"Voi perkele. Sen piti olla yllätys." Tuo huokaisi.

"Mitäs juonia herra Hokalla nyt on mielessä?" Kysyin hymyillen ja astelin lähemmäs.

"Mun piti laittaa meille aamupalaa, aattelin et oisin antanu sun nukkua pidempään." Mies kertoi. Oli hän kyllä suloinen.

"Vai että oikeen kokki-Hokka." Kiusoittelin häntä.

"Hiljaa nainen." Hän tuhahti muka vihaisesti. En voinut olla nauramatta.