Ongelmia Paratiisissa || Blind Channel

28. Ja paskat

"Mikä ihmeen me?" Joel naurahti.

"Ei oo mitään meitä. Se oli pelkkää seksiä." Hän selitti lähes huvittuneena. Itse taas en ollut aivan yhtä huvittunut.

"Siis hetkonen. Etkai sä oikeesti luullu et mä jotenkin välittäisin susta?" Mies kysyi kulmiaan kohottaen.

"Sä oot ihan uskomaton! Säkö ihan oikeesti käytit mua hyväkses, koska olit niin vitun puutteessa? Sä oot oksettava!"

"No jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin et sä siitä mitenkään kovin vaikeeta tehny. Sä oot ihan hulluna muhun, etkä osaa peitellä sitä." Tuo totesi ja otti muutaman askeleen lähemmäs.

"Ulos." Käskin, hänen kävellessään yhä lähemmäs.

"Helvettiin mun kodista!" Huusin ja tönäisin häntä hieman kauemmas itsestäni.

"Me molemmat tiedetään ettet sä osaa pysyä kaukana musta." Hän hymähti.

"Ota lompakkos ja häivy mun silmistä. Eikä oo muuten mitään asiaa takas." Taistelin kyyneliä vastaan. En voinut itkeä hänen edessään. En voinut antaa sitä iloa hänelle. Kun hän lopulta ymmärsi minun olleen tosissani, hän lähti paikalta sanaakaan sanomatta.

Heti oven pamahtaessa kiinni, kyyneleet valuivat poskilleni rajusti. Miten olin saattanut olla näin tyhmä? Olin saanut useamman selkeän varoituksen, mutta olin jättänyt ne täysin huomiotta. Olin antanut omien tunteideni sokaista itseni, ja nyt oli aivan liian myöhäistä avata silmäni. He olivat oikeassa. Oma serkkuni, sekä hyvä ystäväni. Jos varoitukset olivat tulleet Joelin läheisiltä ystäviltä, miksi helvetissä olin sivuuttanut ne? Olin idiootti. Ehkä ansaitsin tämän. Ehkä tämä oli juuri se herätys, jonka tarvitsin. Silti se sattui. Se sattui pahasti. Ja mikä pahinta, tämä tiesi viilloista. Ei niiden näkemiseltä voinut välttyä. Emme vain ikinä puhuneet niistä. Kerroin hänelle vain, että olin lopettanut ja kaikki oli nyt hyvin. Vaikka tuskin se häntä edes kinnosti.

Vielä pahemman tilanteesta teki se, etten yksinkertaisesti voinut kääntyä serkkuni tai ystävieni puoleen. En voinut myöntää heille, minkä virheen olinkaan mennyt tekemään. Muut eivät uskoakseni edes tienneet koko Joel-tilanteesta. En voinut kertoa Aleksille ja Joonakselle, miten pahasti olin mokannut. He tekivät täysin selväksi, ettei se ollut hyvä idea, mutta minä naiivina tyttönä en ollut ottanut heidän huoltaan kuuleviin korviinikaan. Ja nyt olimme tässä tilanteessa.Tähän itsepäisyyteni oli johtanut, olin aiheuttanut tämän itse itselleni. Se tuhosi minua kaikkein eniten.

Kyynelille ei näkynyt loppua. Tuntui tyhmältä ylipäätään itkeä jonkun hänenlaisensa vuoksi. Siltikin istuin lattianrajassa seinään nojaten jo toista tuntia. Miksi olin edes uskonut, että Joel voisi muuttua? Kerran kusipää, aina kusipää. Halusin uskoa hänestä parempaa. Halusin selvittää, mitä tämän päässä tapahtui, halusin ymmärtää. Nyt en enää tiennyt, mitä halusin. Toivoin voivani palata ajassa taaksepäin ja unohtaa. Unohtaa hänet, sekä kaiken tapahtuneen. Toivoin voivani pyyhkiä viimeiset vuodet mielestäni kokonaan. Viimein jokin päässäni napsahti. Olin saanut tarpeekseni. Jokin ääni päässäni kielsi minua ja kertoi, miten suuren virheen olin tekemässä. Mutta kun kerran olin ryhtynyt virheiden tekoon, voisin aivan yhtä hyvin jatkaa samaa rataa.

Nousin viimein lattialta, silmäni sattuivat kaikesta siitä itkemisestä. Suuntasin keittiöön ja availin laatikoita satunnaisesti. En ollut vieläkään oppinut täysin, mistä löytyi mitäkin. Lopulta kuitenkin tartuin ensimmäiseen veitseen, joka käteeni osui. Istuin lattialle ja katsoin kiiltävää terää. Normaalisti olisin pysähtynyt miettimään, mitä olin tekemässä, ja oliko järkevää heittää kaikki hukkaan tämän vuoksi. Nyt en sitä tehnyt. Hetken paikallani istumisen jälkeen painoin terän vasenta kättäni vasten. Ensimmäinen viilto oli vain pieni naarmu, ei verta. Toinen oli hieman syvempi, haavasta saattoi nähdä veren, mutta se ei vuotanut. Kolmannella kerralla painoin huomattavasti kovemmin, veri alkoi valua kättäni pitkin. Laskin veitsen lattialle ja nojasin keittiön allaskaappiin.

Havahduin siihen, miten puhelimeni alkoi soida jossain puolella asuntoa. En jaksanut nousta, joten ensimmäinen puhelu päättyi vastaajaan. Soittaja ei kuitenkaan luovuttanut, vaan soitti uudestaan. Huokaisin syvään, sitten tempaisin itseni ylös ja lähdin etsimään mölyävää laitetta. Verinen veitsi jäi odottamaan keittiön lattialle. Löysin olohuoneen sohvalle jättämäni puhelimen, tunnistin soittajan Amandaksi.

J: Moi. Mitäs sä?

A: Aattelin vaan soittaa ja kysyy, voinko tulla lomalla käymään siellä.

J: Totta kai. Ihan koska vaan.

A: Ooks sä itkeny?

J: En. Oon vaan vähän kipee ja ääni on vähän kähee.

A: Ei toi kyllä ihan miltään flunssalta kuulosta. Mitä nyt on tapahtunu?

J: Kaikki hyvin. Mut mun pitää nyt mennä. Nähään sit lomalla.

A: Julia hei-

Katkaisin puhelun, kun hän oli juuri aloittamassa kuulustelua. Juuri nyt en olisi jaksanut sellaista. Tahdoin vain olla yksin ja rauhassa. Käteni vuosi edelleen, muutamia punaisia tippoja putoili asunnon vaaleahkolle lattialle. Jätin kännykän olohuoneeseen ja palasin keittiöön. Tongin kaappeja, lopulta löysin sidetarvikkeita. Peitin haavat sideharsolla, huuhdeltuani kättä hanan alla. Pesin verisen veitsen ja pyyhkäisin yksittäiset pienet veriläikät pois. Onnekseni ne eivät olleet ehtineet kuivua siihen. Sitten siirryin pyyhkimään olohuoneen lattialle pudonneet tipat.

Istuin sohvalla ja tuijotin kattoon. Kyyneleet olivat loppuneet, silmäni olivat kipeät ja turvonneet. Kasvoni olivat sotkuiset ja kyynelten kastelemat. Olin yksi iso, kävelevä sotku. Miksi valitsin miehistä aina ne huonoimmat vaihtoehdot? Eikö minulla ollut minkäänlaista harkintakykyä? Jatkoin itseni torumista ja paheksumista taukoamatta. Olin niin vihainen ja romuna. Vihainen itselleni, vihainen hänelle. En halunnut hyväksyä, että olin tullut huijatuksi. Miksi olin kuvitellut, että hän voisi muka välittää minusta? Tunsin itseni arvottomaksi roskaksi. Itsesäälini keskeytti ovikellon ääni. Ärsyyntyneenä tempaisin itseni ylös ja lähdin ovelle.

"Mitäs sä täällä?" Kysyin ovelleni ilmestyneeltä Aleksilta.

"Amanda soitti. Onks kaikki hyvin?" Tuo huolehti.

"Joo, on. Katoin just Titanicin." Selitin, pyyhkien sotkuisia kasvojani.

"Ja paskat. Ees Niko ei itke noin. Mitä nyt on tapahtunu?" Sen kuullessani purskahdin jälleen itkuun, kuin pikkutyttö.

A/n:
Siis... Kävin just kattomassa mun vanhojen tarinoiden tilanteen ja huomasin, et Sisältä Pimeällä menee kohta 9k rikki😍 Jonkun korvaan se ei ehkä kuulosta kauheen erikoiselta, mut vau. Erityisesti ottaen huomioon sen, et lähin tähän wattpad hommaan vähän sillä mielin, et eihän kukaan näitä tuu lukemaan. Kiitos teille❤️

Ja kiitos myös heille, joille tää on ensimmäinen mun kirjoittama kirja jota lukee. Huippua, että ootte löytäny tienne tän pariin❤️