Ongelmia Paratiisissa || Blind Channel

15. Mitäpä luulet

"Älä oo noin tylsä, pitäähän tätä nyt sentään juhlia!" Aleksi kinasteli kanssani kuin pikkulapsi.

"Ei siinä mitään erikoista oo. Anna nyt vaan olla." Mutisin vastaan tietäen, että tätä väittelyä en voittaisi.

"Älä luulekaan." Hän naurahti ja taputti minua olalle, ennen kuin siirtyi ahtaaseen eteiseen laittamaan kenkiään.

"Vihaan sua." Huikkasin muka vihaisesti olohuoneen sohvalta.

"Mäkin rakastan sua. Heippa!" Ja näiden sanojen saattelemana ulko-ovi aukesi ja Aleksi lähti, jättäen minut kahden Rillan kanssa.

Mitä hän nyt sitten niin kovasti halusi juhlistaa? Olin löytänyt itselleni uuden asunnon. Se oli melko pieni, mutta riitti minulle oikein hyvin. Jostain kumman syystä hän piti sitä juhlan aiheena. Olihan se tietysti hienoa, että tämä oli koko ajan tukemassa. Mutta miksi siitä piti tehdä niin iso numero? Kyllähän minä olin ennenkin muuttanut. Juttu vain oli siinä, etten ollut ikinä ennen asunut yksin. Ensimmäisen kerran muutin vanhempieni luota Eliaksen kanssa yhteiseen asuntoon. Nyt olisin yksin.

Olimme myös sopineet vanhempieni kanssa, että lähtisin tapaamaan heitä Tampereelle. Viipyisin siellä luultavasti muutaman päivän, sitten palaisin kotiin. Tuntui edelleen hieman oudolta kutsua Oulua kodiksi. Tuntui siltä, etten ollut vieläkään sopeutunut tänne. Töissä tuntui kuin en olisi kuulunut joukkoon. Eikä työnantajanikaan varsinaisesti pitänyt siitä, että jouduin pyytämään palkatonta vapaata vain nähdäkseni perheeni. Oli miten oli, sain vapaani, piti hän siitä tai ei. Oli hassua, että heidän tapaaminen oli mahdollista vasta nyt. Palasin Suomeen heinäkuun alussa, nyt elimme elokuun alkupäätä.

Kävelimme koiran kanssa auringon lämmittämällä asfaltilla. Ulkona leikki joukko lapsia. Nämä olivat luultavasti heidän viimeisiä vapaapäiviään, ennen kuin hekin palaisivat koulun penkeille. Viimeiset päivät olivat aina kaikkein kamalimmat. Silloin tiesi, että kohta se kaikki sähellys taas alkaisi, pian kaikki päivät kuluisivat jälleen samojen seinien sisällä. Kaikki hyvä loppuu aikanaan, kuten kesälomatkin. Lapsena olisi ollut aivan unelmaa olla loputtomalla lomalla. Vanhempana kuitenkin tajusin, miten merkittävää töissä käyminen oli. Sitä tulikin ikävä viimeisten vuosien aikana. Siksi, vaikka sopeutuminen olikin vaikeaa ja rankkaa, oli ihanaa olla taas töissä.

Kotiin päästyäni annoin koiralle ruuan ja vetäydyin olohuoneen sohvalle. Oli hiljaista. Olin yksin keskellä täyttä hiljaisuutta. Se sai jostain kumman syystä aikaan turvattomuuden tunnetta. Olihan se naurettavaa, tiedän. En voinut sille mitään. Siispä laitoin jälleen television päälle, muka etsien sieltä jotain katseltavaa. En tiennyt, mikä tällaisissa tilanteissa oikein ahdisti. Oli minulla kuitenkin omat arvaukseni sen suhteen. Ehkä muistot vain saivat mielikuvitukseni laukkaamaan. Oli hiljaista, joten kenties odotin jotain tapahtuvan. Kenties odotin huutoa tai oven pamahdusta. Saattoi se olla jotain aivan muutakin. Kukapa sellaista nyt tietäisi.

Valmistauduin töihin lähtöä varten, olin iltavuorossa. Ajatuskin ärsytti. Olin muutenkin aina rättiväsynyt töiden jälkeen, nyt pääsisin kotiin vasta kymmenen maissa, puhumattakaan sitten kotimatkasta. Minulla kun ei ollut autoa, eikä Aleksi ollut kotona. Siispä joutuisin jälleen kerran turvautumaan julkisiin. Ei kiitos. Inhotti ajatella, miten huonosti bussit kulkivat niin myöhään. Taksilla kulkeminen jatkuvasti ei kuulostanut taloudellisesti kovin kannattavalta idealta. Vaikka pidinkin työstäni, ilta- ja etenkin yövuorot tuottivat päänvaivaa. Ehkä minulla vain oli asenneongelma. Ehkä minun olisi vain pitänyt ryhdistäytyä ja lakata valittamasta.

Vuoro oli tasan niin rankka, kuin olin kuvitellutkin. Olin aivan loppu. Istuin pukuhuoneen penkillä kattoa tuijottaen. Ehkä jaksamisen kanssa ei olisi ollut niin paljon ongelmia, jos olisin pitänyt itsestäni parempaa huolta. Sairaanhoitajana kyllä tiesin, etteivät jatkuvat huonot yöunet ja valvotut yöt tehneet hyvää. Mutta minkä minä sille mahdoin? Painajaiset palasivat luokseni yhä tiheämpään tahtiin, lähes joka yö. Ne eivät antaneet minulle rauhaa. Viime yönä olin nukkunut noin neljä tuntia, ennen kuin heräsin täristen kamalasta unesta. Sen jälkeen en halunnutkaan enää sulkea silmiäni. Se oli rankkaa. Oli rankkaa olla koko ajan varuillaan ja vilkuilla olkansa taakse. Tiesin kyllä, ettei minulla ollut mitään hätää. Mutta miksi en sitten suostunut uskomaan sitä?

Keräsin tavarani ja nousin vaivalloisesti jalkeille. Huoneessa oli hiljaista, olin yksin. Käytävästä kantautui muiden hoitajien hiljaista puhetta. Sellaisena näin tämän paikan ja työntekijät. He ja minä - kaksi erillistä asiaa. Lähdin väsynein askelein ulos pukuhuoneesta, tervehdin muutamaa vastaantulevaa työkaveria. Jostain syystä ruokin epävarmuuttani omilla ajatuksillani. Ajattelin jatkuvasti muiden työntekijöiden tuomitsevan minua, vaikka siitä ei ollut minkäänlaista näyttöä. Päinvastoin. Minä se olin, joka yritti pysyä omissa oloissaan. Kaikki, tai ainakin suurin osa täällä työskentelevistä vaikuttivat ihan mukavilta. Siltikin pyörittelin mielessäni samoja ajatuksia, joille en voinut mitään. Pitivätkö he minua huonompana? Olinko heidän mielestään outo tai alempiarvoinen?

Kävelin hissistä päästyäni alimpaan kerrokseen. Olin tarkistanut bussien aikataulut, joutuisin odottamaan pysäkillä vielä jonkin aikaa. Joku olisi luultavasti ihmetellyt, miksen vain odottanut sisällä ja lähtenyt pysäkille myöhemmin. En ollut sellainen. Minun oli paljon helpompaa lähteä ajoissa ja odottaa perillä. Kenties pelkäsin, etten ehtisi ajoissa, vaikka tiesin kyllä ehtiväni. Joskus asioissa ei vain ollut järkeä, ja se piti hyväksyä. Pääsin ulos ovesta, olin suuntaamassa kohti pysäkkiä. En kuitenkaan ehtinyt kauas, sillä heti sinnepäin lähtiessäni havahduin auton tööttiin. Käännyin katsomaan, mitä en ollut huomannut ulos tullessani. Lähes välittömästi näin Aleksin auton parkkeerattuna tien reunaan. Lähdin hämmentyneenä tarpomaan kohti autoa, jossa istuivat serkkuni lisäksi myös Joonas, sekä kukapa muukaan, kuin Joel.

"Mitä te nyt täällä teette?" Kysyin hämilläni, kun avasin pelkääjänpaikan oven ja nousin kyytiin.

"No mitäpä luulet?" Aleksi naurahti. En juuri nyt jaksanut arvausleikkejä.

"Eli?" Kysyin pienesti huokaisten.

"Hölmö. Nyt lähetään juhlimaan!" Joonas ilmoitti.

"Ette te voi olla tosissanne. Mua väsyttää ja mulla on ollu pitkä päivä, eiks me voitas joku toinen kerta?"

"Kyl sä tosta vielä piristyt kunhan vaan saat vähän promilleja verees." Hattarapää naurahti ja taputti minua olalle. Aleksi nauroi, minä mietin elämänvalintojani. Joel puolestaan selasi puhelintaan, kuin ei olisi välittänyt maailman menosta pätkääkään. Oi, mikä mahtava ilta tästä vielä tulisi.

A/n:
Sori et tääkin viivästy näin. Mulla ei yksinkertasesti ollut aikaa kirjoittaa tai julkaista😅