Ongelmia Paratiisissa || Blind Channel

18. Oot rakas

"Pärjääks sä varmasti?" Aleksi kysyi, ojentaessaan laukkuni takakontistaan.

"Pärjään pärjään. Ne on mun vanhemmat, ei ne mua syö." Naurahdin ja pörrötin tuon minua hieman pidemmän miehen mustia hiuksia.

"Eihän sitä ikinä tiiä." Hän hymähti huvittuneena.

"Ei mut kiitti huolenpidosta. Oot rakas." Halasin häntä vielä viimeisen kerran. Hyvästelimme toisemme, lähdin etsimään oikeaa junaa. Kello oli kolme iltapäivällä, saapuisin Tampereelle vähän ennen kahdeksaa.

Löysin oikean junan, sieltä oikean paikan. Onnekseni kukaan ei istunut vieressäni. Arvostin nimittäin omaa tilaa, jos se ei vielä ole tullut selväksi. Juna oli hieman myöhässä aikataulusta, lähtö kesti odotettua kauemmin. Minun pitäisi siis ilmoittaa vanhemmilleni, että saapuisin hieman myöhässä. He olivat nimittäin lupautuneet hakemaan minut rautatieasemalta. Kyllä, asuin siellä koko lapsuuteni ja nuoruuteni. Mutta olin ollut poissa kuusi vuotta, en minä siellä enää kovin luontevasti osannut liikkua. Tietysti olin käynyt kotona muutamia kertoja muuton jälkeen, mutta ei sillä ihmeitä tehty.

Seurasin muuttuvaa maisemaa, ulkona satoi. Pilvet olivat tummat ja ankaran näköiset, vesipisarat valuivat väkivaltaisesti ikkunaa pitkin. Vaunussa, jossa matkustin, oli harvinaisen hiljaista. Siellä ei ollut minun lisäkseni kuin muutama muu matkustaja, heistäkin osa nukkui. Oloni oli taas rauhallinen. Hetken ajan saatoin levähtää, jättää huolet taakseni. Toisaalta taas olin jännittynyt. Minua jännitti, sillä Elias kyllä tiesi, missä vanhempani asuivat. Olihan ajatus aivan naurettava, eihän hän nyt enää perässäni olisi. Edes hän ei olisi niin typerä. Eihän?

Minua väsytti, olin nukkunut huonosti. Tällä kertaa se johtui kuitenkin luultavasti siitä, että olin innoissani. Olin innoissani, sillä pääsisin pian tapaamaan perhettäni. Samalla kyllä pelkäsin Amandan näkemistä. Tietysti rakastin pikkusiskoani, kyse ei ollut siitä. Hän vain tuntui kantavan kaunaa jostain. En edes tiennyt, mitä se jokin oli. Olinko kenties tehnyt hänelle jotain pahaa ilman, että olin itse edes ymmärtänyt? Oliko hän vihainen, koska muutin pois Suomesta? Oli syy mikä tahansa, se täytyi selvittää. En halunnut joutua murehtimaan tulehtuneita välejämme jatkuvasti, sillä rakastin häntä. Kaipasin häntä.

"Hei! Toi ei ollu reilua!" Huusin muka vihaisesti siskolleni, joka makasi nurmikolla holtittomasti kikattaen. Olin 17-vuotias, hän vasta 7-vuotias. Ryökäle oli juuri ampunut minua vesipyssyllä.

"Voi kuule odotas vaan!" Naurahdin ja lähdin juoksemaan tämän perään. Pieni tyttö juoksi karkuun äänekkäästi hihittäen. Hidastelin tahallani, antaen tälle toivoa pakoon pääsystä. Hän oli juuri pääsemässä sisään mökin ovesta, kunnes kiedoin käteni tämän ympärille ja nostin olalleni.

"Nyt saat ansaitsemas mukaan!" Ilmoitin, ottaen suunnan kohti rannassa ollutta laituria.

"Ei ei ei! Anteeks! Se oli vahinko!" Hän uikutti, saaden minut nauramaan. Enhän minä häntä sinne oikeasti olisi heittänyt... Vaikka välillä teki mieli.

"Mitä hittoo te nyt säädätte?" Kuului pojan huvittunut ääni takaani. Se oli Aleksi, serkkuni. Oli juhannusaatto, meillä oli tapana viettää juhannusta mökillä koko suvun voimin.

"Julia uhkas heittää mut veteen!" Amanda kertoi dramaattisesti.

"Enhän mä missään kohtaa sanonu sua sinne heittäväni... En ainakaan suoraan."

"Jospa vaikka ei nyt heittäis ketään yhtään mihinkään." Aleksi ehdotti naurahtaen hieman, kävellessään luoksemme laiturin päähän. Laskin pienemmän tytön laiturille, kukaan ei sanonut hetkeen mitään. Siskoni ja serkkuni katsoivat toisiaan, pieni virne kohosi kummankin suupieliin. Seuraavaksi löysin itseni järvestä, kylmän veden ympäröidessä tärisevää kehoani.

Huomasin yksittäisen kyyneleen valuvan poskeani pitkin, aivan kuten sadepisarat ikkunaa pitkin vieressäni. Kaipasin niitä aikoja kovasti. Kaipasin sitä, kun kaikki minun ja siskoni välillä oli hyvin. Oi, kuinka sitä kaipasinkaan. Olisin antanut mitä vain päästäkseni ajassa taaksepäin. Mitä vain. Välillä toivoin, etten olisi ikinä mennyt ihastumaan Eliakseen. Saatika sitten rakastumaan. Hän oli pilannut kaiken, tehnyt elämästäni yhtä kaaosta. Toisinaan taas muistelin menneitä lämmöllä. Aikoja ennen sitä, kun hänestä tuli se ihmishirviö, joka hän nykyään oli. Ei hän aina ollut sellainen. Siksi minun kestikin niin kauan hyväksyä, ettei vanhaa Eliasta enää ollut. Aikoinaan hän oli oikeasti mukava, ystävällinen, luotettava ja välittävä poikaystävä. Nyt hän oli vain kylmä ja välinpitämätön.

Matka oli sujunut melko mallikkaasti. Olin nukkunut, syönyt ja katsonut elokuvaa. Netti pätki, mutta kyllä siitä jotenkin selvää sai. Matkaa oli jäljellä enää noin puolen tunnin verran, pian pääsisin raikkaaseen ulkoilmaan pitkän matkan jälkeen. Seuraava haaste olisikin sitten löytää vanhempani. Tosin heidät tuntien he todennäköisesti seisoisivat keskellä ihmisjoukkoa, käsissään jalkapallomaalien kokoiset kyltit; "Odotamme tytärtämme, Julia Katariina Hakaniemeä." Sellaisia he olivat, heittivät kaiken aivan liioitteluksi. Hyvää he vain tarkoittivat, vaikka siltä ei aina tuntunutkaan. Pahimmassa teini-iässäni riitelimme paljon, välillä melko rajustikin. Myöhemmällä iällä opin kuitenkin ymmärtämään heitä ja he minua.

Juna pysähtyi, hetken sähellyksen jälkeen pääsin ulos. Vanhempiani ei näkynyt, joten laitoin heille viestiä. Lähdin kävelemään kohti parkkipaikkaa, olettaen heidän olevan siellä. Pian sydämeni hyppäsi kurkkuuni. Silmäkulmassani näin hänet. Eliaksen. Käännyin katsomaan täydessä paniikissa, vain todetakseni sen olleen joku tuntematon, luultavasti täysin harmiton ohikulkija. Jatkoin matkaani, samalla moittien itseäni mielessäni. Turhaan minä hermoilin. Sitten näin hänet uudestaan. Hän katosi nurkan taakse. Tai niinhän minä luulin. Sinne päästessäni totesin, ettei siellä ollut ketään. Mielikuvitukseni oli päässyt vauhtiin, se pelleili kustannuksellani. Hän pelleili kustannuksellani.

"Julia!" Kuului miehen huuto jostain takaani. Säpsähdin yhtäkkistä huutoa, etenkin kahden vale-Eliaksen jälkeen. Pelko sai nyt tehdä tilaa ilolle, sillä tunnistin miehen äänen. Se oli isäni. Käännyin äänen suuntaan, siellä he nyt seisoivat, ikiomat vanhempani.

A/n:
Tää nyt taas näyttää ihan kauheen lyhyeltä, mutta se johtuu taas siitä et täs luvussa on paljon tiivistä tekstiä ja vähän dialogia. Sanamäärä siis ihan samaa luokkaa kuin yleensäkin!