Ongelmia Paratiisissa || Blind Channel

21. Mä ansaitsin sen

"Sä et voi olla tosissas!" Huusin isälleni, tämän istuessa aamupalapöydässä kaikessa rauhassa. Mieleeni palasivat kaikki ne riidat, joita nuoruudessani kävimme.

"Mistä me muka oltais voitu tietää, miltä siitä tuntuu? Ei se meille puhu." Hän tuhahti.

"Ja miksköhän se ei puhu? Koska te ette kuuntele!"

"Julia! Nyt lopetat ton älyttömän meluamisen, ei se auta yhtään mitään." Äitini yritti rauhoitella, mutta olin aivan liian kiihtynyt kuuntelemaan.

"Se kerto et isä meinas heittää sen pihalle. Onks se totta?" Käännyin nyt äitini puoleen, katsoen häntä vaativasti. Hän ei vastannut, mutta tämän kasvoilta korostui selkeästi eräs tietty tunne. Syyllisyys.

"Voi jumalauta! Millanen isä tekis jotain tollasta?"

"Mä en edes tehny mitään! En mä sitä heittäny ulos. Kerroin vaan rehellisesti, miten asiat on." Mies puuskahti.

"No miten ne asiat sitten on? Jos sä sanoit sen Amandalle, voit ihan yhtä hyvin sanoa mullekin!"

"Jos ei osaa noudattaa talon sääntöjä, tänne ei oo mitään asiaa." Hän kertoi. Olin repiä hiukset päästäni. Nyt ymmärsin Amandan käytöstä paremmin. Raukka oli joutunut kestämään tällaista jo vuosia, puhumattakaan sitten kiusaamisesta. Ei ihme, että tämä oli niin vihainen. En kyennyt enää sanomaan mitään, olin niin raivoissani. Riensin siskoni huoneeseen, siellä hän istui sängyllään.

"Mun on pakko lähtee. Mun pää ei kestä tätä perseilyä. Millon sulla alkaa koulu?" Kysyin heti huoneeseen päästyäni. Nuorempi tyttö katsoi minua hölmistyneenä.

"Ens torstaina." Hän kertoi, edelleen hieman hämillään.

"Hyvä. Pakkaa sen verran tavaraa, et selviit keskiviikkoon asti." Ohjeistin häntä, saaden tämän vielä hämmentyneemmäksi.

"Miks?" Hän ihmetteli.

"Mä en haluu jättää sua tänne. Tekis ihan hyvää et kaikki saa vähän rauhottuu ja vetää henkee hetken aikaa." Selitin hänelle.

"Tietysti vaan, jos sä haluut ite lähtee." Lisäsin vielä. Hän ei liikkunut hetkeen, eikä sanonut mitään. Sitten hän nyökkäsi, nousi sängyltä ja ryhtyi tonkimaan vaatekaappiaan. Minä puolestani kiirehdin vierashuoneeseen pakkaamaan omia tavaroitani.

"Ei sun nyt yhden pikku riidan takia kannata lähteä." Kuului äidin ääni ovelta.

"Äiti lopeta. Mä en nyt just oikeesti pysty tähän. Kyllä mä teitä edelleen rakastan, mut tollanen ei vaan oo okei. Amanda tulee mun luo loppulomaks. Katotaan sit asioita uudestaan." Ilmoitin katsomatta häneen päin. Kuulin ovelta syvän huokaisun, pian sen jälkeen askeleita poispäin ovelta. Hetken kuluttua olohuoneesta alkoi kuulua vanhempieni riitelyä.

Istuin vierashuoneen sängyllä miettimässä, mitä olin tekemässä. Toisaalta, olinhan minä rajumpiakin päätöksiä tehnyt. Esimerkiksi Espanjasta lähteminen päivän varoajalla saattoi kuulostaa jonkun korvaan tyhmältä. Mutta tein sen mitä täytyi. Ihan kuten nytkin. En halunnut jättää Amandaa yksin heidän kanssaan, etenkään nyt, kun olin aloittanut jonkinlaisen perheriidan puolustaessani häntä. Tyttö oli saanut kärsiä jo ihan tarpeeksi. Minulla oli jopa hieman syyllinen olo. Ehkä tältäkin oltaisiin voitu välttyä, jos en olisi jättänyt heitä typerän ulkomaan unelman takia.

Ostin meille liput muutaman tunnin kuluttua lähtevään junaan. Halusin täältä pois niin pian, kuin vain suinkin oli mahdollista. Ahdisti. Pitkään aikaan en ollut tuntenut oloani tällaiseksi. Tuntui, kuin rintani olisi painunut kasaan, oli huono olo. Samaan aikaan niin kylmä, mutta samalla kuitenkin kuuma. Vihasin tätä tunnetta. Pian kuitenkin muistin erään tärkeähkön yksityiskohdan. Asuin nimittäin edelleen Aleksin luona. Miten en ajatellut sitä aiemmin? Muutto tapahtuisi maanantaina, mutta toistaiseksi asuin vielä serkkuni kanssa. Siispä minun täytyi soittaa hänelle.

A: Moikka! Onks kaikki hyvin vai soitaks ihan muuten vaan?

J: Kaikki hyvin, periaatteessa. Sitä vaan et tuunkin kotiin jo tänään.

A: Okei, tietty. Onks jotain tapahtunu?

J: Voinko selittää myöhemmin?

A: Totta kai.

J: Mut se ei itseasias ollu ainoo syy miks soitin. Katos kun... Oisko mitenkään mahdollista, et Amanda tulis mukaan? Mä voin nukkua sohvalla ja se vierashuoneessa.

A: Joo, tietty. Onhan kaikki varmasti hyvin?

J: Kiitti, oot ihan paras. Mä lupaan selittää kaiken kun päästään sinne. Mut nyt pitää lopettaa.

Olin helpottunut kuullessani Aleksin äänen. Vielä helpottuneempi, kun hän hyväksyi ehdotuksen. Olin pakannut tavarani jo valmiiksi, nyt piti vain odottaa lähtöä. En halunnut olla tässä talossa enää sekuntiakaan pidempään. Tuntui pahalta ajatella niin omasta lapsuudenkodistaan, ja tietysti omista vanhemmistaan. Olivathan he sentään minutkin kasvattaneet. Mutta miten muutenkaan minun muka olisi pitänyt tähän suhtautua? Taputtaa heitä olalle ja onnitella hyvästä vanhemmuudesta? Ehkä riidat nuoruudessani eivät olleetkaan vain minun "teiniangstini" aiheuttamia. Ehkä vikaa oli myös heissä.

"Ooks sä valmis?" Kysyin Amandalta seisoessani tämän ovella.

"Melkeen." Hän ilmoitti jostain vaatekaappinsa syövereistä.

"Onhan tää varmasti okei? En haluu vaivata." Hän murehti, kun oli löytänyt etsimänsä vaatekappaleen.

"Usko pois, enemmän kuin okei." Vakuutin hymyillen, saaden pienen hymyn tämänkin kasvoille.

"Kiitti. Ja anteeks. Anteeks et olin niin idiootti sua kohtaan." Hän huokaisi.

"Älä sä sitä pahoittele. Mä ansaitsin sen." Vakuutin, mutta hän pudisti päätään.

"Mut sen jälkeen mitä kerroit Eliaksesta... Et todellakaan ansainnut. En ois saanu sanoa niin." Amanda harmitteli.

"Ei haittaa, et sä ois voinu siitä mitenkään tietää. Annetaan sen nyt olla, eikä mietitä sitä enää. Nyt just mä haluun vaan viettää aikaa mun ihanan pikkusiskon kanssa. Ois nimittäin kuus vuotta hyvitettävää." Sanoin, yrittäen nostaa tunnelmaa.

Loppuajan vietimme vain siskoni huoneessa jutellen, vanhempiamme vältellen. Kun oli aika lähteä, lähdimme bussilla Amandan johdolla kohti rautatieasemaa. Tarkoitukseni oli olla täällä pidempään, mutta näin ne suunnitelmat muuttuivat. Lisäksi minulla olisi vielä vajaan viikonlopun verran palkatonta lomaa. Rehellisesti sanottuna en tiennyt, oliko tämä hyvä idea vai ei. Mutta oliko minulla vaihtoehtoja?

A/n:
Hellurei
Mulla on nyt sellanen pikku kriisi meneillään. Nimittäin se, mitä teen mun Wattpad-profiilin kanssa. Tai oikeestaan mun tarinoiden. Ja ei, tää ei nyt tarkota et oon lopettamassa. Päinvastoin. Mulla on ihan hirveesti ideoita ja suunnitelmia tulevaa varten. Oon jo niin syvällä näiden kirjottamisen syövereissä, että ihan heti ei kyllä loppua näy. Mutta ongelma (tai ainakin mun mielestä ongelma) on se, et sit mun profiili on ihan täynnä näitä tarinoita😭 En tiedä miks, mut jotenkin se vaan häiritsee. (Jos mulla ois supervoima, niin se ois ehdottomasti se et saan aikaan kriisin ihan mistä tahansa, heh) Oon kirjotellu tän tarinan ohella muutamia ns. Oneshottejakin ja haluisin julkasta ne, mut sitä varten tarvittais taas uus kirja... Eka ajattelin et yksinkertaisesti piilottaisin tai poistaisin mun vanhat tarinat, mut se tuntu jotenkin tosi radikaalilta ratkasulta. Ehdotuksia otetaan vastaan😭
T: Epätoivoinen

Ja tähän jo valmiiks pitkään pätkään lisään sen verran, et oon nyt päättänyt jättää ne ⚠️TW⚠️-merkinnät pois. Siispä lukeminen omalla vastuulla, kuten aina.