Ongelmia Paratiisissa || Blind Channel

20. Mee pois

Oven auetessa näin itkevän siskoni istumassa sängyn nurkassa, tämän vasen käsi oli verinen. Huomioni kiinnittyi tämän meikkipöydälle laskettuun, veriseen, mattopuukkoon. Minulle ei ollut hetkeäkään epäselvää, mitä huoneessa oli tapahtunut. Kiirehdin siskoni luokse ja istuin tämän sängyn reunalle. Häntä oli vaikea lukea. Hän oli niin täynnä vihaa, surua ja epätoivoa. Mikseivät vanhempani olleet huomanneet mitään?

"Ulos! Mähän kielsin sua tulemasta tänne!" Amanda käskytti, yrittäen pidellä kyyneliään.

"Amanda mitä ihmettä?" Kysyin epäuskoisena.

"Et sä siitä mitään ymmärtäis." Hän hymähti välinpitämättömästi. Tämän asenne muistutti minua eräästä henkilöstä.

"Kokeile." Pyysin mahdollisimman lempeään sävyyn.

"Et sä vaan tajuais! Miten sä muka voisit? Sun elämähän on niin helvetin täydellistä ja ihanaa! Asut jossain helvetin huvilassa toisella puolen Eurooppaa sen Eliakses kanssa, koska oot yksinkertaisesti parempi kuin muut! Tiedäks sä yhtään, miltä se tuntu? Sä jätit meidät! Jätit mut kun sua eniten tarvitsin. Missä sä olit, kun mä pääsin peruskoulusta ja alotin lukion, tai kun mä pääsin ripiltä? Entä sillon, kun isä meinas heittää mut pihalle? Tai sillon, kun mä olin niin helvetin kyllästynyt tähän paskaan, etten jaksanu enää yrittää?" Olin sanaton. Tältäkö hänestä oli tuntunut koko tämän ajan? Pahinta oli se, että hän oli aivan oikeassa. En ollut onnittelemassa häntä hyvästä päättötodistuksesta, tai ripiltä pääsystä. En tiennyt, mitä kaikkea täällä oli tapahtunut. En sanonut sanaakaan, mutta kyyneleet kasvoillani taisivat kyllä viestiä tarpeeksi.

"Mee pois. Oo kiltti." Hän sanoi jo huomattavasti rauhallisemmin, kyyneleiden valuessa tämän poskilla.

"Amanda... Mä oon niin pahoillani. Sulla on täys oikeus olla vihanen. Mut kuuntele nyt ees tän kerran, okei?" Pyysin, yrittäen saada tärisevän ääneni kuuluviin.

"Mun ei oikeesti ollu tarkotus satuttaa sua. Ja jos vaan voisin, menisin ajassa taaksepäin ja estäisin itteäni muuttamasta, tai ees tapaamasta Eliasta. Sä oot oikeessa, mä en ollu sun tukena. Ja mä ihan oikeesti kadun sitä. Oot mun ainoa sisko, rakastan sua enemmän kuin mitään tai ketään. Mä pyydän. Oo kiltti ja kerro, mitä täällä oikeen on tapahtunu, kun olin poissa."

"Ei se sua kuitenkaan kiinnosta. Mee vaan takas ja elä unelmaas. Mä pärjäsin nää vuodet ilman sua, joten pärjään tästä eteenpäinkin." Hän tuhahti, kääntäen katseensa lattiaan. Tiesin, etten voinut enää perääntyä. Seuraava tekoni voisi olla joko oikea ratkaisu, tai suuri virhe. Sanaakaan sanomatta nostin oman hihani, paljastaen arvet. Pian nuorempi siskoni tuijotti kättäni aivan hiljaa.

"Yritä edes. Mä lupaan auttaa sua, jos vaan kerrot. Ehkä mä ymmärränkin enemmän, kuin osaat ees arvata." Ne sanat sanottuani Amanda huokaisi syvään.

"Se alko jo alakoulussa, kun mä vaihdoin koulua vitosella. Mä en sopinu joukkoon, joten musta tehtiin silmätikku. Ihan sama mitä mä tein, se oli aina muiden mielestä jollain tapaa väärin. Yläkoulussa ihmiset ympärillä vaihtu, mut sama meno jatku. Haukkumista, hylkimistä, lopulta fyysistä väkivaltaa. Mä yritin kyllä puhua siitä porukoille, mut ei ne kuunnellu. Niiden mielestä mä olin vaan liian herkkä. Niiden mielestä mä en vaan yrittäny tarpeeks." Hän sai sanotuksi hetken kuluttua.

"Opettajilta kuulin vaan et "pojat on poikia" eikä kukaan ikinä puuttunu siihen. Mut sen kerran kun mä löin takas, siitä tehtiin ihan hirveen iso juttu. Ja voit varmaan arvata, ettei vanhemmat tykänneet." Tyttö jatkoi.

"Jossain kohtaa mä en vaan enää jaksanu sitä."

"Oon niin pahoillani. Mä tiedän ettei sen kuuleminen auta, mut oon tosissani. Porukatko ei oikeesti missään vaiheessa ihmetelly yhtään mitään?" Kysyin epäuskoisena, vastaukseksi hän pudisti päätään.

"Oon ilonen et kerroit mulle. Ja voit jatkossakin puhua mulle ihan mistä vaan ja millon vaan.  Sä et oo yksin." Kerroin hänelle, saaden heikon hymyn tämän kasvoille.

"Mites lukio lähti käyntiin?" Kysyin pian.

"Siinähän se. En mä edelleenkään koulussa viihdy, opiskelu ei kiinnosta. Rankkaahan se on ollu. Ei mulla sielläkään oo kavereita, mut ei ne mua samalla tavalla kiusaakaan." Hän kertoi lyhyesti. Tämän kasvoilta saattoi nähdä, että jotain tämän mielen päällä vielä oli.

"Miten sulla sit muuten nykyään menee? Et oo kuulemma ollu kotona moneen päivään."

"Oon ollu Sannin luona, jos muistat vielä sen mun parhaan ystävän. En oo oikeen halunnu olla täällä, tai etenkään tässä huoneessa." Hän sanoi, saaden minut ihmettelemään vastausta. Miksei hän sitten halunnut olla täällä?

"Saku jätti mut muutama päivä sit. Se oli ilmeisesti pettäny mua. En halunnu tulla tänne, koska... No, kato ympärilles." Hän selitti, viitaten seinillä olleisiin kuviin hänestä ja entisestä poikaystävästään.

"Voi sua." Huokaisin ja halasin siskoani. Yllätyksekseni hän ei työntänyt minua luotaan, vaan kietoi kätensä ympärilleni.

"Mä tiedän mikä vois auttaa." Ilmoitin vetäytyessäni halista. Amanda katsoi minua kyseenalaistaen.

"Onks sulla sytkäriä?"

Ja näin olimme päätyneet kalliolle istumaan. Täällä kävimme usein piknikillä Amandan ollessa pieni. Tällä kertaa aikeemme tosin olivat erilaiset. Olimme laskeneet jokaisen kuvan hänestä ja Sakusta kasaan kallion huipulle. Kaikki, paitsi yhden. Amanda piti toisessa kädessään viimeistä kuvaa, toisessa kädessään sytkäriä. Sitten hän sytytti kuvan palamaan ja laski sen muiden kuvien joukkoon. Ne roihahtivat liekkeihin, katsoimme kun ne paloivat tunnistamattomiksi, tummiksi riekaleiksi.

"Sä et muuten kertonu omista jutuistas." Amanda huomautti pian.

"Tai siis, mä avauduin sulle aika isosti. Eiks ois sun vuoro?"

Kerroin hänelle kaiken, jokaista yksityiskohtaa myöten. Istuimme kalliolla tuntikausia ihan vain jutellen ja oleskellen. Oli hieman viileää, joten hakeuduimme toistemme lämpöön. Istuimme lähekkäin taivasta tuijotellen. Vaikka jään murtaminen oli alkuun vaikeaa, tulevaisuus hänen kanssaan vaikutti jo valoisammalta. Hän tarvitsi vain jonkun, jolle purkaa murheitaan. Nyt hän tiesi totuuden Espanjan tapahtumista. Minä puolestani tiesin, miten välinpitämättömiä vanhempani olivat. Amanda raukka oli yrittänyt avata suunsa, mutta he eivät kuunnelleet. Tästä he saisivat vielä kuulla kunniansa. Siitä pitäisin huolen.