Ongelmia Paratiisissa || Blind Channel

46. Täällähän sä oot

En ollut nukkunut juuri ollenkaan. Päässäni pyörivät aiemmat tapahtumat. Kello lähestyi neljää, pyörin sängyssä levottomasti. Minun oli pakko saada happea, pakko saada ajatukset selviksi. Laskeuduin sängystä mahdollisimman hiljaa ja varoen, jotten herättäisi muita. Heitin ylleni hupparin yövaatteiden päälle ja hiippailin ulos hytistä. Oli hiljaista. Laiva keinui hieman, ehkä ulkona oli kova tuuli ja paljon aaltoja. Aamulla olisimme jälleen Helsingissä, taas maan tasalla. Kävelin valaistua käytävää pitkin kohti lähintä aulaa. Hetken etsinnän jälkeen löysin ovet, joista pääsin ulkokannelle. Heti ulos päästyäni tunsin voimakkaan tuulen kasvoillani. Tuulta uhmaten kävelin lähemmäs kaidetta.

Oli kylmä, kansi oli märkä. Nojasin märkään kaiteeseen, välittämättä yhtään siitä, miten kylmä sekin oli. Katselin horisonttiin, joka hädin tuskin erottui kaiken sen pimeyden keskeltä. Aallot lainehtivat alapuolellani, niiden ääni oli jokseenkin rauhoittava. Olin väsynyt, mutta nukkuminen ei onnistunut yrityksistä huolimatta. Toivoin raikkaan ilman tekevän ihmeitä. Ulkona ei ollut ketään, olin aivan yksin pimeydessä. Tähdet valaisivat taivasta kauniisti. Ne hehkuivat toinen toistaan kirkkaammin. Jos en olisi ollut niin harhautunut ajattelemaan kaikkea muuta, hetki olisi ollut lumoava.

Olin kamala ihminen. Olin satuttanut Aleksia, olin loukannut häntä. Voin vain kuvitella, miltä se hänestä tuntui. Eikä vain se, että en kuunnellut häntä, kun hän yritti auttaa. Vaan lähinnä se, että hän oli viimeinen, joka asiasta sai tietää. Hän oli kuitenkin se, johon luotin kaikkein eniten. Eniten koko maailmassa, eniten kaikista maailman ihmisistä. Niin olin aina tehnyt, ja tulisin aina tekemään. Piti vain toivoa, että hän haluaisi vielä olla tekemisissä kanssani. Oloni oli kamala. Ohimennen mielessäni kävi myös ajatus hyppäämisestä. Jos hyppäisin ja antaisin hyytävän veden niellä itseni, ei minun tarvitsisi enää pohtia tällaisia. Ajatukseni kuitenkin katkesivat, kun kuulin ovien aukeavan takanani.

"Täällähän sä oot." Kuului väsyneen miehen ääni haukotuksen saattelemana. Tunnistin äänen, joten minun oli turhaa edes kääntyä katsomaan. Pian tuo väsynyt tulokas kietoikin kätensä hellästi ympärilleni, lepuuttaen päätään omani päällä.

"Mitä sä täällä teet yksin tähän aikaan?" Joel kysyi.

"En mä pysty nukkumaan. Yritänpähän vaan selvitellä ajatuksiani, tai jotain."

"Sä pohdit Aleksia, etkös?" Tuo oletti. Hymähdin vastaukseksi.

"Kyl se leppyy. Ihan varmasti." Mies yritti lohduttaa.

"Mut mitä jos ei lepy? Mitä jos mä oon nyt pilannu kaiken?" Jatkoin murehtimista. Joel tarttui hellästi olkapäihini ja käänsi itseensä päin, katsoen nyt suoraan silmiini.

"Se rakastaa sua. Ei se sua haluu menettää yhen pienen sotkun takia." Tämä vakuutti. Toivoin hänen olevan oikeassa. Kiedoin käteni hänen ympärilleen ja hakeuduin tämän lämpöön.

"Niin kai sit." Huokaisin miehen rintaa vasten.

"Pitäiskö mennä takas nukkumaan?" Hän ehdotti hetken kuluttua.

"En mä saa unta."

"Tuu mun viereen. Ihan hyvin me siihen mahduttiin aiemminkin." Niin me sitten lopulta teimme, ja kuin ihmeen kaupalla olin onnistunut nukahtamaan jossain vaiheessa.

Heräsimme melko aikaisin. Olimme lähdössä koko joukon voimin aamupalalle. Kieltämättä ruoka oli viimeinen asia, joka päässäni pyöri. Mutta ehkä nyt olisi tilaisuuteni puhua Aleksille. Olimme sentään molemmat saaneet aikaa rauhoittua. Hän ei ollut ikinä huutanut minulle niin, kuin eilen illalla huusi. Toisaalta, miksi olisi? Emmehän me juurikaan olleet edes riidelleet. Minna meikkasi, Niko selasi puhelintaan ja minä makoilin yhä kiinni pitkässä blondissa. En ymmärtänyt, miten kukaan jaksoi vaivautua meikkaamaan päivittäin. Toisaalta, enhän minä juuri koskaan ollut edes meikannut. En vain yksinkertaisesti jaksanut nähdä vaivaa.

Tapasimme loput ryhmästä sovitussa paikassa, mutta huomasin yhden puuttuvan. Aleksi ei ollut lähtenyt muiden mukaan. Kun kysyin asiasta, Joonas vain käski olla huolehtimatta. Mutta miten voisin? Hän oli minulle rakas, enhän minä voisi lakata huolehtimasta. Olli vakuutti, että kaikki oli hyvin, ja että joukon nuorin tarvitsi vain hieman aikaa. Tyydyin kohtalooni ja annoin asian olla. Tai ainakin yritin. Oikeasti asia vaivasi minua vain entistä enemmän. Olin niin ahdistunut, etten tahtonut edes mennä sille typerälle aamupalalle. Joel taisi huomata sen, sillä havahduin siihen, kun mies tarttui käteeni omallaan. Heijastin tälle vain pienen, tekaistun hymyn.

Istuimme pöydässä, muut juttelivat jostain aivan normaalisti. Itse lähinnä tuijotin edessäni ollutta lautasta, vailla minkäänlaista ruokahalua. Nyt jos koskaan laivasta hyppääminen tuntui toteuttamisen arvoiselta idealta. Omatuntoni soimasi minua armotta, se haukkui ja kertoi, miten kamala ihminen olin. Ja ennen kaikkea, miten kamala ystävä olin. Pelkkä ajatuskin sai aikaan huonon olon. Tai sitten olo johtui huonosti nukutusta yöstä, aikaisesta herätyksestä ja armottomasti keinuvasta laivasta.

"Ei se siitä katoo, vaikka sä miten tuijottaisit." Vieressäni istunut Olli huomautti, kun olin istunut täysin paikallani jo jonkin aikaa. Käänsin kysyvän katseeni häneen, ja huomasin tämän tuijottavan. Lopulta palasin aiempaan asentooni.

"Ei oo nälkä." Ilmoitin hänelle vastaukseksi.

"Söisit nyt silti. Aleksi on ihan kunnossa. Se nyt vaan loukkaantu siitä, ettet kertonu sille ite. Annat sille aikaa, ja kaikki on taas ennallaan." Basisti vakuutti. Pienen huokauksen saattelemana, aloin haluttomasti näykkiä ruokaani.

Aleksi ei puhunut minulle, ei edes vilkaissut suuntaani. Odotimme aulassa, että portit avattaisiin, ja pääsisimme terminaalin puolelle. Hän seisoi muutaman metrin päässä minusta ja Joelista, välissämme odotti ainoastaan Niko. Mustatukkainen serkkuni oli, kuin minua ei olisi ollutkaan. Se kieltämättä sattui. Mutta aina, kun päädyin pohtimaan kipua, ajattelin ansainneeni sen. Ansaitsin kaiken sen tuskan, jonka elämäni aikana olin kokenut. En tiedä mistä se ajattelutapa oli kehittynyt, mutta etenkin nyt se tuntui oikealta.

Koska lentäminen olisi käynyt kalliiksi, kuljimme junalla takaisin Ouluun. Matka tulisi olemaan pitkä. Alunperin minun oli tarkoitus istua Aleksin vieressä, ja Ollin oli tarkoitus matkustaa Tommin kanssa. Nyt olin kuitenkin päätynyt Ollin viereen, ja Aleksi Tommin viereen. Vaikka se ehkä tyhmältä kuulostikin, pelkäsin Aleksin vihaavan minua. Kaikki vakuuttivat, että minun täytyi vain antaa miehelle aikaa, ja että kaikki kyllä järjestyisi. Mutta mitä jos niin ei kävisikään? Jo pelkästään ajatus siitä sai silmäni kirvelemään.

Pitkän ja uuvuttavan junamatkan jälkeen, olimme viimein päässeet takaisin Ouluun asti. Olin purkanut jo tavarani, sillä en tahtonut niiden jäävän levälleen. Olin yrittänyt soittaa Aleksille, mutta tämä ei vastannut. Ehkä hän ei oikeasti tahtonut puhua minulle. Makasin kylppärin lattialla kattoon tuijottaen, kyynelten valuessa hitaasti kasvojani pitkin. Punaiset veripisarat puolestaan valuivat nopeasti kädeltäni lattialle. Ajattelin ansaitsevani kaiken sen kivun, jota itselleni aiheutin. Pidin itseäni hirviönä. Yhtäkkiä ovikellon kilahdus palautti minut tähän maailmaan. Pienessä paniikissa nousin lattialta ja huuhtelin verisen käteni. Kietaisin siihen nopeasti sideharsoa, ei ollut aikaa odottaa haavojen tyrehtymistä. Kirosin matkalla ovelle, kun kiireessä iskin varpaani kynnykseen.

Riensin ovelle, enempää pohtimatta avasin sen. Oven auetessa sisuskaluni heittivät volttia. Siinä hän nyt oli, elävämmän näköisenä kuin koskaan.

A/n:
Siis apua. Huomasin just, että Sisältä Pimeällä menee ihan just 10k rikki😍