Ongelmia Paratiisissa || Blind Channel

1. Paluu Suomeen

Istuin yksin Alicanten lentokentällä, odottaen kuumeisesti lennon lähtöä. Olin hermostunut. En tiennyt, miten kauan hänen kestäisi tajuta suunnitelmani. Pelkäsin joka sekunti näkeväni hänet edessäni. Elias, entinen miesystäväni. Olin tuntenut hänet yläasteelta asti. Hän oli yhdeksännellä luokalla, minä kahdeksannella. Olin ihastunut häneen jo seitsemännellä. Aloimme seurustella kahdeksannen keväällä, kaikki tuntui ensin niin upealta. Hän oli ensirakkauteni. Suhteemme oli kestänyt tähän päivään asti, nyt olin jo lähes 26-vuotias. Kävimme saman lukion, muutimme yhteen minun ollessani 18-vuotias. Kahdenkymmenen tienoilla kuitenkin päätimme ostaa asunnon Espanjasta, Alicanten rajaseudulta.

Alkuun en uskonut nuoruusiän suhteisiin. Lopulta epäilykseni osoittautuikin oikeaksi. Suhdetta ei oltu tehty kestämään. Olin ollut niin sokeasti rakastunut, etten nähnyt, millainen ihminen Elias oikeasti oli. Se alkoi hahmottua minulle vasta, kun olimme asuneet Espanjassa kahden vuoden ajan. Silloin aloin ymmärtää, etten merkinnyt hänelle yhtä paljoa, kuin hän minulle. Mies piti itseään muita, mukaan lukien minua, parempana. Meillä molemmilla oli yhtä korkea koulutustaso, mutta silti hän tuntui kannattavan "naiset kuuluvat keittiöön" -aatetta. Elias puhui minusta alentavaan sävyyn, tunsin itseni arvottomaksi. Riitelimme jatkuvasti. Yleensä riidat olivat lähinnä sanallisia, mutta oli hän minua muutaman kerran lyönytkin. Kukaan ei tiennyt, mitä seiniemme sisällä tapahtui.

Pirteä naisääni kuulutti porttien aukeavan viiden minuutin kuluttua. Pian olisin turvassa. Olin jättänyt Eliaksen aiemmin samana aamuna, ja pakannut laukkuni tämän ollessa poissa. Tiesin miehen tietävän, että suuntaisin ensimmäisenä takaisin Suomeen. Asuimme ennen Espanjaan muuttoa Tampereella, sieltä hän minua ensimmäisenä tulisi etsimään. Olin askeleen edellä. En palaisi Tampereelle, en ainakaan vähään aikaan. Sen sijaan ottaisin suunnan Ouluun, josta tämä tuskin minua osaisi etsiä. Siellä yrittäisin palata normaaliin elämään, ilman Eliasta. En ollut kertonut erosta kenellekään. Toisaalta, olihan siitä vasta muutamia tunteja. Soittaisin perheelleni, kun kone laskeutuisi Ouluun.

Ihmisjoukko vyöryi portille ja siitä eteenpäin omille istumapaikoilleen. Oloni oli helpottunut. Elias ei voisi mitenkään ehtiä Suomeen ennen minua, saatika sitten tietää, mihin olin mennyt. Uskoin, ettei hän heti edes epäilisi minun lähteneen Espanjasta. Ei hän uskonut minun lähtevän tämän luota lopullisesti. Riidellessämme olin kyllä uhannut lähteväni, uhannut jättäväni hänet. Hän ei ikinä uskonut. Tälläkin hetkellä hän varmasti odotti minun palaavan ja pyytävän anteeksi. Sitä en aikonut tehdä. Olin viimein päässyt eroon hänestä, en ikimaailmassa ottaisi häntä takaisin, enkä todellakaan palaisi vapaaehtoisesti tämän luokse. Ne ajat olivat ohi, nyt aloittaisin alusta, puhtaalta pöydältä.

Olin ilmeisesti nukahtanut koneeseen, sillä herätessäni matkaa oli enää noin kahden tunnin verran. Lentäminen oli rentoa puuhaa, en koskaan ollut kärsinyt minkäänlaisesta lentopelosta. Joutuisin vaihtamaan lentoa Helsingissä. Sieltä pääsisin näppärästi Ouluun. Mieluusti olisin vain jatkanut matkaani Tampereelle, mutta en voinut. En, ennen kuin pöly olisi laskeutunut hieman. Miksi tein yhdestä erosta niin suuren ongelman? Elias ei ottanut eroa kovin kevein tunnelmin. En epäillyt, etteikö hän lähtisi perääni tajutessaan tilanteen. Sellainen hän oli, säälittävä ja epätoivoinen. Hän oli tottunut saamaan haluamansa, halusi toinen osapuoli sitä tai ei.

Vaihto sujui yllättävän hyvin, nyt istuin mukavasti seuraavan koneen kyydissä. Ei enää kauaa, niin olisin turvassa. Minun oli kerrottava perheelleni, että olin palannut Suomeen. Olin kaivannut heitä, erityisesti pikkusiskoani, Amandaa. En ollut nähnyt häntä vuosiin, sillä tämä tuntui olevan aina poissa, kun saavuin tapaamaan heitä. Milloin hän hengaili poikaystävänsä luona, milloin juhlimassa ja ystäviensä kanssa. Oli hän sentään jo 16-vuotias. Suuri ikäeromme selittyi sillä, että minut saadessaan vanhempani olivat todella nuoria. Yhdessä lapsessa oli tarpeeksi huolehtimista. Myöhemmin he halusivat toisen lapsen, ja näin olin saanut siskon. Olimme läheisiä hänen ollessaan pieni. Nyt olimme ajautuneet erillemme vuosien saatossa. Hän tuntui kantavan minulle kaunaa jostain. Se harmitti.

Kone laskeutui, hetken kuluttua ihmisiä alkoi rynniä ulos. Lopulta minäkin sain jalkani auringon lämmittämälle asfaltille. Heinäkuu oli lämmin, mutta ei tietenkään yhtä lämmin, kuin Alicantessa. Tuntui lähes virkistävältä palata taas Suomeen. Pienen mutkittelun kautta pääsin noutamaan tavarani. Suurin osa oli jäänyt yhteiseen asuntoomme, sillä eihän kaikkea omaisuutta saanut mahtumaan pariin laukkuun. Lähdin harppomaan tavavaroiden kanssa kohti ulko-ovia. Olin niin ajatuksissani, etten edes ymmärtänyt katsoa eteeni. Kulman takaa käveli joku, enkä tajunnut väistää. Siispä kävelin suoraan päin, pyydellen nolona anteeksi.

"Anteeks ihan kauheesti! Mun moka, ois pitäny kattoo eteeni." Pahoittelin kiireesti. Katsoin hahmoa tarkemmin. Hän oli lyhyehkö, pitkähiuksinen brune. Tämän kasvoilla oli ystävällinen hymy. Miehellä taisi olla seuralainen. Ensimmäisenä kiinnitin huomiota hänen hiuksiinsa. Ne olivat kuin hattaraa!

"Ei se mitään, oisin mäkin voinu varoa vähän." Brune selitti, edelleen hymy huulillaan.

"Tuu jo Niko, meiän pitää ehtii viel studiolle." Hattarapää hoputti Nikoksi paljastunutta brunea. Hymyilin kiusallisesti, pian he jatkoivat matkaansa, kuten myös minäkin.

Tästä se nyt lähti, uusi elämä. Etsin lähimmän taksitolpan ja odotin. Pian eteeni pysähtyi auto, josta nousi hieman kiukkuisen näköinen nainen vastaanottamaan laukkujani. En muistanutkaan, miten nyrpeää kansaa Suomessa eli. En kuitenkaan antanut sen häiritä, sillä kaikesta huolimatta olin iloinen. Olin varannut itselleni hotellihuoneen, halvimpaan mahdolliseen hintaan. Työpaikan löytämisessä voisi kestää jonkin aikaa, eivätkä minun varani kestäisi ikuisesti. Oli siis parasta säästää mahdollisimman paljon, kunnes pääsisin taas jaloilleni. Järkevästi ajateltuna idea oli typerä. Minun olisi pitänyt suunnitella asiat pidemmälle, ennen toimeen ryhtymistä. Mutta en voinut enää odottaa. En edeltävän illan tapahtumien jälkeen. Minun oli päästävä pois.

Oli minulla kuitenkin yksi oljenkorsi jäljellä. Serkkuni, Aleksi, nimittäin asui Oulussa. Ehkä hän voisi auttaa minua sopeutumaan. Olimme lapsina melko läheisiä, vaikka asuimmekin kaukana toisistamme. Viestittelimme ja pidimme yhteyttä lähes päivittäin. Parhainta olivat mökillä suvun kanssa vietetyt kesäillat. Meillä oli tapana kokoontua viettämään juhannusta yhdessä. Välillä kävimme toistemme syntymäpäivillä. Siitä vanhempamme eivät pitäneet, sillä eivät he jaksaneet lähteä matkustamaan yhden juhlan takia. Riittävään ikään tullessamme kuitenkin pystyimme kulkemaan matkat itse. Hän oli minulle kuin paras ystävä.

Kuten arvata saattaa, tähänkin tarinaan sisältyi melko iso "mutta". Kuuden Espanjassa vietetyn vuoden aikana olimme nimittäin ajautuneet erillemme. Se oli Eliaksen syytä. Hän oli rajoittanut yhteydenpitoamme, nykyään hädin tuskin enää tunsin serkkuani. Olin kyllä kuullut tämän saavutuksista uuden bändinsä kanssa, mutta muuta en juuri tiennyt. Halusin ehdottomasti korjata asiat välillämme. Myös perhesuhteiden korjaaminen oli vahvasti mielessäni. Minun oli käytettävä tämä uusi alku hyväksi, tai katuisin lopun elämääni. Nyt piti vain toivoa, että Aleksi olisi valmis ja halukas selvittämään asian ja kenties auttamaan.

Pääsin viimein hotellille. Huone oli hyvin pieni, kuten koko hotelli. Se kuitenkin riitti minulle. En minä täältä mitään luksusta tullut hakemaan. Halusin vain mahdollisuuden aloittaa puhtaalta pöydältä. Olin aivan poikki matkustamisesta. Saman päivän aikana en tulisi poistumaan huoneesta mihinkään, tai tekemään yhtään mitään. Huomenna pitäisi alkaa järjestellä asioita ja pitää sormet ristissä, ettei suunnitelmani ollut täysin tuhoon tuomittu.