Maybe I was born to be broken // Joel x Joonas ✅️

37. Viestiääni

Tw?

Joel

Odotan malttamattomana viestiä tai puhelua Joonakselta. Hänestä ei ole kuulunut mitään kahteen tuntiin. Ei mitään.

Tässä sitten yrittää rauhassa odotella kotona. Vittu mikä siellä kestää? Anna vaan jos se nainen satuttaa millään tavalla poikaystävääni. Saa muuten katua. Ja kauan.

"Vittu" huokaisen, ja käyn makaamaan sohvalle. En edes halua tietää miten korkeella sykkeeni on. Mukavinta tässä on se, että olen yksin. Jätkät ovat omissa kodeissaan.

Että jos satun saamaan paniikkikohtauksen, siitä pitäisi selvitä ihan itse. Vitun mukavaa, eikö? Havahdun kauan odottamaani viestiääneen.

Joonas ❤
coiks tilla tånne

Mietin hetken aikaa mitä helvettiä, onko tuo jätkä humalassa kun ei osaa kirjoittaa. Sitten mietin pidemmälle, ja pomppaan jo sohvalta ylös.

Voin. Ei mee kauaa

Laitan puhelimeni taskuun, ja juoksen eteiseen. Nappaan avaimet käteeni samalla työntäen kenkiä jalkoihini. No, kunhan on jalassa, niin kaikki hyvin.

Juoksen autolleni, ja lähden ajamaan. Tuli hieman ajettua ylinopeutta, mutta mitä vain poikaystäväni eteen. Enhän minä tiedä mikä minua odottaa. No, Joonas tietysti, mutta kuitenkin.

Lähden suunnistamaan tässä vitun sairaalassa. Miksi kaikesta pitää tehdä näin monimutkaista? "Perkele" älähdän, kun tajuan menneeni väärään suuntaan. Hienoa Joel, hienoa.

Hetken etsimisen jälkeen löydän viimein Joonaksen huoneen oven. Vedän ensin henkeä, ennen kuin koputan, ja odottamatta vastausta astun sisään.

Ei. Miksi. Ei vittu. Ei taas. Perkele tätä elämää. Juoksen poikaystäväni luokse, ja vedän hänet halaukseeni. Hän melkein istuu jo sylissäni, mutta ei sekään haittaa.

"Rakas ei oo mitää hätää. Mä oon tässä sun tukena" kuiskaan Joonakselle, joka tärisee, ja hänen huuletkin väpättää. Hän siis pidättää itkua.

"Mä-mä-mä-mä-mä-mä" tämä yrittää selittää, mutta purskahtaa viimein itkuun kiertäen kätensä ympärilleni ja haudaten kasvonsa rintakehääni.

"Shh. Kaikki hyvin. Itke vaan kaikki kipu pois" sanon rauhallisesti, ja istun paremmin sängylle. Jopa minä ymmärrän sen ettei reunalla kannata istua.

"Hengittele mahollisimman hyvin mun kaa samaa tahtia. Sä oot kulta täysin turvassa, kukaa ei tee sulle mitää ku mä oon tässä" kuiskaan, ja painan pehmeisiin hiuksiin hellän pusun.

Olen täysin varma siitä, että se hoitaja liittyy tähän jotenkin. Ihan varmasti. Ehkä Joonas kertoo itse, kun on taas rauhallinen, ja on kasannut ajatuksiaan.

Joonas

Itken ja tärisen ja haukon happea yrittäen ymmärtää siihen lisäksi jotakin. En edes tiedä mitä. "Joonas kato mua silmiin" kuulen Joelin käskevän. Nostan katseeni tähän yrittäen nähdä kyyneleiden läpi edes jotakin.

"Sit vedä henkee sisään, pidätät, ja puhallat ulos. Ei haittaa vaikka meinaa tuntuu et pyörryt. Kyllä se kohta onnistuu. Kato mua koko ajan silmii, ja keskity tähän" hän ohjeistaa.

Kieltämättä, tuntuu siltä kuin olisin juossut maratonin enkä hengittänyt siihen väliin ollenkaan. On se vain niin mukavaa omistaa tämä paniikkihäiriö.

Ihan mielenkiintoista ajatella, että olen saanut vain kerran lapsena paniikkikohtauksen. No, kaikki on nähtävästi mahdollista. Negatiivisesti ja positiivisesti.

"Huomaatko? Sä selvisit taas yhestä kohtauksesta. Oot rakas" Joel sanoo pienesti hymyillen, ja pussaa otsaani. Minunkin huulilla käy joku hymyn tapainen.

Painan pääni takaisin hänen rintakehälle. Hän silittää hellästi hiuksiani, ja pitää minua tiukasti halauksessaan. Tässä on oikeasti turvallinen ja rakastettu olo.

"Joel..." aloitan. Otan tämän toisen käden itselleni, ja alan vääntelemään hänen sormia. "Mitä?" hän kysyy liian söpösti.

"Mä pääsen jo nyt pois" kerron. Eihän tuo se itse asia ollut, mutta en halua vetää heti uutta paniikkikohtausta. Ja taas muuten on jäänyt lääkkeet ottamatta...

***

Mitäköhä on tapahtunu... 😏