Hermostunut / Mattheo Riddle

Luku 9

On kulunut päiviä enkä ole koskaan ollut näin kauaa puhumatta Mattheolle siitä lähtien, kun hän saapui tänne. Hän todella näyttää masentuneelle ja väsyneelle.

Olen huolestunut. Tämä sattuu vitusti. Tunsin oloni niin turvalliseksi hänen kanssaan.

En vieläkään tiedä, mikä hänelle tuli. Mistä hän raivostui? Olenko minä syyllinen? Olenko syyllinen tämän hetkiseen tilanteeseen? Vituttaa, kaduttaa, hermostuttaa, stressaa ja kaikkea muuta negatiivista paskaa.

Tekee mieli taas tappaa joku niin, että veri lentää.

Mattheo on ollut joillakin tunneilla, ei kaikilla. Hän ei tosin jaksa selvästikään keskittyä tai osoittaa yhtään kiinnostusta tuntiin.

Aina, kun opettaja kysyy tältä jotain, hän vastaa suurinpiirtein näin: "En tiiä. Vittuako multa kyselet?"

Tuntuu, kuin en olisi edes hänen näkökentällään. Onko hän unohtanut minut? Onko joku unohduttanut minut?

Ei kai.

Vihaako Mattheo minua?

"Devi, minne matka?" Astoria juoksi perääni.

"Tupakalle." Vastasin vain epäkunnioittavasti. Ei voisi kiinnostaa pätkääkään.

"No pääsenkö mä seuraan?" Astoria käveli vierelläni ja yritti katsoa ilmettäni.

"Ihan sama."

"Okei.. hyvä." Hän sanoi ja yritti pysyä kannoillani.

Avasin puisen paksun oven ulos ja menimme Astorian kanssa siitä läpi. Istahdin sille tutulle kivelle, millä istuin kun hän kertoi kuinka paljon merkitsin hänelle.

En taida uskoa sitä enään. Pelkkää paskapuhetta kaikki. Oon varma.

Vedin askista tupakan ja sytytin sen pään mustalla sytkärilläni, jossa on punainen ruusu.

"En ymmärrä, miten sä voit nauttia tosta keuhkojen tappamisesta." Astoria katsoi nenää nyrpistäen tupakkaani huulteni välissä.

Otin tupakan pois huuliltani ja puhalsin savua Astorian kasvoille.

"Luuseri." Naurahdin.

"Haha joo ehkä mä vähän oon." Hän nauroi mukana, kunnes hän lopetti ja katsoi minua hymyillen.

Minun nauruni loppui yhtä nopeaa kuin se alkoikin: "Mitä?"

"Sä nauroit." Astoria huomasi.

"Vau hienoa, neiti etsivä." Sanoin sarkastisesti.

"Ei vaan oon tosissani. Miten susta tuli noin surullinen yhtäkkiä? Mitä tapahtui?" Astoria kysyi.

"No niinpä. Mitä tapahtui? En käsitä. Mitä vittua siinä tapahtui?! Mikä sillä on?" Minä hermoilin ja haroin hiukseni taakse. Taas tämä stressi ja yliajattelu alkaa. Ei helvetin paska.

"Hei, rauhotu. Kaikki on hyvin." Astoria yritti rauhoitella minun yhtäkkistä purkaustani.

Nousin ylös ja puhalsin savua ilmaan suustani.

"Ei, kaikki ei vittu oo hyvin! Me oltiin kuin kaksi marjaa! Me oltiin kuin joku helvetin palapeli! Me oltiin niin läheisiä ja se oli niin tärkee." Yritin selittää, mutta en jaksanut enään puhua.

Mutta ei Astoria kumminkaan ymmärtäisi minua.

Menin pakostakin maahan kyykkyyn haudoin kasvoni käsiini ja vain nyyhkytin, että kuului pientä hengitystä.

"Rakas.." Astoria kuiskasi ja laittoi kätensä minun ympärilleni. "Kenestä puhut?"

"Sun pitäis tietää.." Niiskutin ja ryhdyin itkuun. "Nyt mun pitää vittu selvitä ilman sitä ihmistä.. se oli syy miksi mulle ei tullu hetkeen mitään pahempaa ongelmaa."