Hermostunut / Mattheo Riddle

Luku 24

Näin vain Mattheon kasvot, ja että olen hänen huoneessa makuullani hänen sängyssä.

"Mä pyörryin?" Katselin ympärilleni ja päätäni kolhutti ja särki.

"Joo, sä halasit mua ja pyörryit." Mattheo sanoi.

"Miksiköhän mä pyörryin?" En katsonut enää Mattheota vaan ympärilleni ymmärtääkseni tilannetta.

"En tiedä, sä olit vähän tolaltas." Mattheo vastasi. "Mutta oot kunnossa nyt ainakin ja oot mun kanssa."

"No ei kyllä tunnu siltä, että olisin kunnossa. Mulla- mulla oli paniikkikohtaus. En mä ollu- en ollu vaan tolaltani." Aloin selittää, ja haukoin happea hetkisen, kunnes mieleeni tuli jotain. "En nähnyt suakaan tänään koko päivänä! Koko viikon sä oot vaan vältellyt mua ja eristäytynyt tähän-pieneen-koppiin! Niin mikä suakin risoo? Nytkin.. sä vaan esität niin kuin tässä ei olisi tapahtunut mitään."

"No ei tässä oo nyt mitään vakavaa! Enkä mä tajua mistä sä puhut, kaikkien tarvii olla välillä yksin eikä hypätä koko ajan tyyppien keskuudessa!" Mattheo sanoi kovemmalla äänellä. Hän ei ole puhunut minulle hetkeen tuolla tavoin, ja päähäni sattuu nyt vielä enemmän. Nousin istumaan, jolloin Mattheo siirtyi vähän kauemmaksi.

"Sulla on joku vikana nyt eikö vaa? Etkä sä halua kertoa sitä mulle! Mä en oo jutellut sun kanssa viikkoon, koska "sä oot kipeä, ja sulla on paljon mietittävää ja et jaksa kuunnella mitään." ja me ollaan samassa- samassa rakennuksessa. Me käydään samaa koulua. Me nähdään joka päivä. Meidän pitäisi olla samoilla tunneilla joka päivä, sä oot lintsannut viikon etkä suostu kertomaan mulle miksi. Me seurustellaan. Sä.." Alan vääntämään itkua taas hänen edessään.

Minulla on pää kipeä ja sitä jomottaa, minä pyörryin ja sain paniikkikohtauksen äsken, nyt vielä tämä kaikki huutaminen ja hänen käytös nyt muutamana päivänä. En kestä tätä. Laitan kädet kasvoilleni ja piilotan itkemiseni, jotta hän ei näe kuinka rumalta näytän itkiessäni. Hän tietää miltä näytän, kun itken.. en vain halua hänen näkevän minua nyt enkä jaksa katsoa häntä huutamassa. Hän on selvästi todella vihainen.

"No pitäisikö sun tehdä sitten vaikka asialle jotain? Sähän se tässä et oo huomannut mua, kun en oo ollu oma itteni. Sun pitää myös ymmärtää, että mä en pysty jakaa kaikkia mun ajatuksia ja asioita sun kanssa, koska mä en toimi niin. Sulla ei taida olla hajuakaan, mitä mulle tapahtuu aina joskus. Mä vaikeudun ja syrjäydyn enkä mä silloin halua nähdä ketään enkä halua ketään riesaksi, kuka vaan ärsyttää mun aivoja ja on tiellä. Ai niin, mä en osaa rakastaa ketään, en oo koskaan osannut joten mä tuskin oon rakastanut suakaan silloin." Mattheo sanoi tosi vihaisesti, ja siirtyi lähemmäksi samalla kun kailotti.

Tämä on ehkä isoin riitamme seurustelumme aikana tähän saakka, ja olen jo loppu.

En voi luovuttaa. En voi vaan kävellä ulos ja jättää suhdettamme oven taakse.

En tiedä mitä minun pitäisi muka tehdä. Hänhän se tässä nyt ei ole ollut ollenkaan mukana.

"Sä kerrot tän vasta nyt? Miks sä et voinut kertoa tätä aikasemmin, jos kerran tiesit tästä? Oltais vältytty kaikelta tältä. Säkö et oikeasti koskaan rakastanut mua? Miksi sä sanot mulle koko ajan rakastavas mua, jos et ees rakasta tai tiedä miltä se tuntuu, tai mitä ikinä sä meinasit tolla! Ja jos mä olin sulle vaan pään vaivaksi koko ajan, olisit vaan sanonut niin oisin kadonnut heti sun elämästä. Oot varmaan pohtinut täällä viikon, että rakastatko mua vai et. Taidan tehdä kaiken tästä lähtien varmaan yksin."

Tuntuu kuin olisin tönäissyt ilmaa, kun tönäisin pojan pois tieltäni ja juoksin oven kahvaan kiinni naama punoittaen järkyttävästä paineesta. Tuosta huoneesta ulos tuleminen tuntui siltä kuin olisin juuri päässyt pois valtavista aalloista mihin olin hukkumassa. Tunsin rinnassani paineen, ja sydämen kohdalla viiltävää kipua. Sydämeni ei tunnu enää samalta, vaan rikkoutuneelta. Olen taas rikki. Tuntuu oikeasti tunnottomalta, mutta samalla olen sokissa ja murtunut. Silmistäni ei tule mitään muuta kuin kyyneliä kyynelen perään eikä sille näy loppua.