Hermostunut / Mattheo Riddle

Luku 21

Devi nk

Tuli tukahduttava olo heti, kun ilmestyimme kotiin Mattheon ja Dracon kanssa. Tai se voi hyvinkin johtua lentämisestä tänne mustana savuna mahdollisimman nopeasti.

Huokaisimme kaikki samaan aikaan rivissä, hivutin hitaasti kättäni Mattheon käden luo. Tämä voi olla iso riski pitää käsistä kiinni, kun täällä on hänen isä. Hän voisi surmata kenet tahansa minä hetkenä hyvänsä.

Lähdimme kaikki ulos minun huoneesta, kun tänne me nyt näköjään tulimme. Kaikki kolme menimme portaat ylös ruokasaliin, sillä meillä on ensin joku kuolonsyöjien tapaaminen. Tottakai koko joulu varmaan menee Voldemortin valloittamis aikeiden puhumisessa ja Mattheon välttelemisessä.

Saavuimme huoneeseen täynnä kuolonsyöjiä ja Voldemortin palvelussa olevia velhoja ja noitia. Samalla sekunnilla, kun tulimme huoneeseen niin Mattheo päästi nopeasti irti minusta, vasten tahtoaan ja lähti kävelemään pöytää kohti. Minä ja Draco istuimme myös vanhempiemme viereen.

"Voi poika, kylläpä teillä kesti. En kyllä yhtään ihmettele myöhästymistäsi. Olet aina ollut yhtä hajamielinen ja sitä minä vihaan sinussa." Voldemort sanoi pojalleen, kun hän istui tuon viereen tyhjä ilme kasvoillaan.

Hän käyttäytyy ja näyttää ihan eri ihmiseltä isänsä rinnalla. Kuin hänen koko persoonallisuutensa ja tunteensa olisi huuhdottu pois. Hänen kasvoistaan ei enää tunnista mitään. Ketään ei kiinnostanut vaikka kuinka rumasti Voldemort Mattheosta puhuikin.

"No niin, miten kaikki ovat edistyneet tehtävien kanssa?" Voldemort esitti kysymyksen kaikille. Eli kaikkien täytyi vastata.

"Mattheo, sinä ensin. Pyysin sua vähentämään siitä koulusta oppilaita. Kuinka paljon on tapettu?" Hän lisäsi ja katsoi poikaan.

"Kuustoista. Puolet niistä on kuraverisiä. Mä oon yri-" Voldemort keskeytti Mattheon.

"Paiskaa töitä paremmin. Seuraava, Draco!"

Käänsin pään Dracoon vieressäni. Hän oli kalpea kuin lumi.

"Tehtävä on työn alla. Oon yrittänyt tehdä myös samaa kuin Mattheo. Onnistuin melkein myrkyttämään Potterin toisen kaverin, punapään." Draco sanoi heikosti. "Dumbledore on lähes koko ajan Potterin lähellä. En voi tehä sitä sen Valitun läsnä ollessa muuten se sais tietää kaiken."

"Sama sulle, kun Mattheolle. Yritä paremmin." Voldemort sihisi. "Devi."

Melkein lopetin hengittämisen, kun kuulin nimeni. Vilkaisin äitiä vieressäni ja nielaisin kääntäen katseeni mustaan pöytään.

"Öö kuraveristä Potterin kaveria ei oo tapettu vielä." Vastasin mahdollisimman nopeasti. Kuulin kuinka Lucius huokaisi äidin toisella puolella.

"Oon pettynyt suhun, ja teihin kaikkiin kolmeen." Voldemort sanoi katsoen minua, Dracoa ja Mattheota, joka suu ammollaan käänsi päänsä isäänsä. Hänhän oli hitto tappanut kuusitoista henkeä isänsä vuoksi eikä minkäänlaista kiitollisuutta.

"Kaikkien täytyy muistaa, että jos petät minut, tapan sinut."

Tapaamisessa puhuttiin vain tehtävistä ja muusta tämmöisestä, mikä minua ei kiinnostanut. Kun saimme lähteä, menin suoraa tietä huoneeseeni ja lukitsin oven, onnekseni sen pystyy lukita.

Voldemort pyysi Mattheota jäämään vielä, kun kaikki lähti. Mitäköhän hänellä on mielessään?

Laahustin valtavalle sängylleni, hyppäsin siihen ja makasin siinä minuutin aivan velttona ja hiljaisuudessa, kunnes otin kovassa käytössä olleen kirjan käteeni ja aloin lukea siitä. Hukun kirjaan niin, että unohdan kaiken muun ympärilläni. Rakastan sitä tunnetta, kun pääset hetkeksi pois oikeasta maailmasta, missä oikeasti elät. Olen noita, joka elää 1996-luvulla. Jotkut jopa oikeasti haluaisi elää näin, mutta kun ne astuvat kenkiini, ne haluavat pois tästä kidutuksesta.