Hermostunut / Mattheo Riddle

Luku 19

"Ja Devi voi helvetti, kun mä niin rakastan sua. Älä jätä mua nyt."

Mattheo sanoi lähes itkien, hän ei haluaisi itkeä kenenkään muun edessä kuin minun. Hän ei halua, että muut näkee hänen itkevän. Silti näen Mattheon silmien kostuvan ja ne kimaltelee enkä voi vastustaa hänen itkuisia silmiä, sillä näen hänen itkevän niin harvoin. Eikä aikaakaan, kun Mattheon silmästä tippuu yksi kyynel ja heti perään toinen, mikä jää poskelle. Mattheo katsoo minun silmiini ja on oma itsensä, vaikka huoneessa on ulkopuolinen. Olen ylpeä hänestä. Hän on rohkea. Hemmetti, minun pitäisi olla vihainen tuolle.

"Siis mitä vittua? Sä kusetit, Riddle. Sä oot huijari!" Fiona rikkoo tunteellisen hiljaisuuden minun ja Mattheon välillä. Mattheo pyyhkäisee super nopeaa kyyneleen hihaansa ja kääntyy Fionaa kohti.

"Me ei menty suutelemisesta pidemmälle. Mä en rakasta sua. Mä en tiiä mistä sä oot saanut käsityksen, että rakastaisin. Syy miksi en halunnu tehä mitään sen enempää oli se, että mä rakastan toista ja mä en luota suhun." Mattheo sanoi Fionalle vihaisen kuuloisesti, mutta kumminkin osasi olla rauhassa. "En ymmärrä minkä vitun takia sä et oo jo lähteny ulos mun huoneesta?"

Fiona katsoi Mattheota ensin muka erittäin surullisesti, vaikka oikeasti hän vain haluaa olla surullinen. Vitun pick me ämmä, kun pitää esittää surullista. Hänen ilmeensä vaihtuu tähän normaaliin tuimaan katseeseen.

Yhtäkkiä hän sylkee Mattheon naamalle.

"Heipparallaa!" Hän sanoo kimeällä äänellä ja kävelee suoraa tietä ulos ovesta.

Mattheo kääntyy minua kohti, ottaa varovaisesti kädestäni kiinni ja kävelee vessaan minun kanssa. Pidän ihmettelevää ilmettä naamallani pidätellen itkua vieläkin, kunnes Mattheo ottaa pyyhkeen ja kastelee sitä vähän hanan alla. Hän antaakin pyyhkeen minulle ja katson häntä kulmat kurtussa.

"Putsaa mun naama sillä, hölmö." Mattheo kuiskasi hymyillen.

En uskaltanut hymyillä joten aloitin vain putsaamaan Mattheon naamasta ensin Fionan vitun ällöttävää sylkeä ja sitten haavoja. En anna Fionan mennä enää lähellekään Mattheota, vaikka meidän suhde ei jatkuisikaa enään. Huomaan, kuinka Mattheo katselee vain minua koko ajan samalla, kun yritän hinkata hellästi hänen haavoja.

"Älä tuijota." Sanon.

"Liian vaikeeta. Oot vastustamaton." Mattheo sanoo katsellen minua, ja kohta tunnen käden poskellani.

Alan heti hinkkaamaan kovemmin yhtä pojan haavoista ja tuo vaikersi pienesti ja puristaa silmänsä kiinni, virnistän nopeasti ennen kuin hän avaa silmänsä.

"Teitkö tahallas?" Mattheo sanoi nyt yhtäkkiä äkäisesti. "Teit noin, koska mä kehuin sua."

Pysyin vaiti, ja jatkoin hellää hinkkausta ja taputtelua.

"Oot kaunis. Oikeesti." Mattheo sanoi ja katsoi minua, vaikka kielsin. Hänen tuijotus häiritsi tekemistäni, se oli niin täynnä kaikkia tunteita ja ajatuksia.

"Lopeta nyt jo. Mä tiedän, mitä yrität." Sanoin ja vilkaisin hänen ilmettään. Hän hymyili minulle.

"En mä kykene sellaseen." Mattheo hymyili. "Sä pelastit mut. Mä olisin vieläkin murhaaja ja samanlainen kuin mun isä. Anteeks, kun mä valehtelin sulle." Mattheo yhtäkkiä muuttuikin synkäksi ja laski pään alas.

Lopetin haavojen puhdistamisen.

"Mitä sä tarkotat? Mistä sä oot valehdellut?" Kysyin hämmentyen. Mattheo nosti päänsä. Katsoin hänen kasvojaan, jotka kertovat hänen olevan pahoillaan.

"Mä en oo koskaan ollut koditon. Se kaikki oli vaan täyttää paskaa. Mä oon ollut mun isän koulutuksessa koko mun lapsuuden. Se opetti mulle kaikki pimeät taikuudet, kaikki. Se viilsi mua, kun en suostunut ja tuotin pettymystä. Se viilsi mun kasvoihin tän tyhmän arven ja mun kehoon ne X-merkit. Se meinaa, että oon epäonnistunut. Mä muistan, kun tapoin ensimmäisen kerran. Mä olin yhdeksänvuotias.. Mä tärisin sikiö-asennossa silmät auki mun sängyllä koko sen yön enkä nukkunu. Luulin, että isä ei pakottais tekemään sitä enään koskaan uudelleen, mutta mähän en tiennyt, kuinka paha se oli. Meidän taloon tuli joka päivä ihme porukkaa, jotka oli tietysti kuolonsyöjiä ja näitä. Kuvittele, joka helvetin päivä verta, huutoa, kyyneliä, viiltämistä, ruumiita. Mä aloin olla niin väsyny siihen. En jaksanut enää olla mikää pentu, joka pillittää nurkassa samalla, kun isä tappaa kuraverisiä ja epälojaaleja kuolonsyöjiä mun silmien edessä. Sillon mulla vaan naksahti päässä ja mä en tuntenut enään mitään, en tuntenu sääliä justiin tapetuille enkä viillon kipuakaan. Mä en tunne mitään. Itseasiassa ihan niin kuin mä olisin jopa pyytänyt sitä viiltämään mua useammin silloin. Mä halusin tuntea jotain. Mä halusin aina vaan syvemmälle sen terän. Kai sä ehkä nyt ymmärrät, että sä oikeesti seurustelet murhaajan kanssa, joka on tullut vaan vähentämään porukkaa tänne kouluun."