Geeniperintö

5. Luku - Lento

Tässä sitä nyt ollaan, kohti uutta alkua. Saavuimme Oulunsalon lentokentälle ja äitini ajaa parkkipaikalle, jossa parkkiaika on rajoitettu viiteen minuuttiin. Niin, viisi minuuttia riittää minun hyvästelemiseen. Olin katkera edelleen, en minä tätä valinnut.

"Pärjääthän nyt varmasti" äitini kysyi samalla kuin halasi minua. Olisin halunnut vastata jotain aivan muuta kuin jouduin vastaamaan, sillä hänhän minut pois täältä ajoi kauas tuntemattomaan.

"Tottakai äiti, tämä on niin upea tilaisuus päästä opiskelemaan mitä todella haluan" vastasin siskoni vuoksi. En halunnut hänen epäilevän mitään.

Mija oli vasta päässyt sairaalasta, eikä hän ollut puhut kanssani vieläkään siitä mitä oli tapahtunut. En uskaltanut ottaa asiaa esille, ehkä hän ei edes muistanut asiaa. Äiti oli kertonut kaikille, että Mija oli kaatunut portaissa, ja Mija toisti sitä totuutena, harmitellen kömpelyyttään.

Mija kääntyi halaamaan minua ja kuiskasi korvaani "mä tiedän mitä sulle tapahtuu, isä kirjoitti siitä päiväkirjaansa". Siskoni sujautti muistikirjan taskuuni ja pyysi pitämään siitä hyvää huolta.

"Mitä te supattelette" äitini sanoi selvästi närkästyneenä.
"Kunhan kerroin hyviä elämänohjeita Elilakselle, kuten ettei kannata alkaa elämäntapajuopoksi, vaan keskittyy niihin opintoihinsa" Mija vastasi ja heilautti hiuksiaan. "Pitäähän isoveljestä huolehtia" siskoni vielä tokaisi ja iski silmää.

Oli vapauttavaa nähdä hänet niin pirteänä ja iloisena. Mija ei pelännyt minua. Hän tiesi mikä olin. Vai tiesikö? Miten ihmeessä hän oli löytänyt isämme päiväkirjan? Lisäksi tämä on aivan naurettavaa, perheessämme on salaisuus jota emme voi kertoa edes toisillemme. Ei, vaikka jokainen tietää siitä. Avoimuus taitaa olla lähinnä kirosana tässä perheessä.

"No niin, no niin, nyt riittää hölötys, Elilas, sinun on aika lähteä tai et ehdi löytämään lähtöporttiasi" äitini mäkätti. Joo just, aikaa oli vielä yli tunti. Päätin kuitenkin tehdä äidilleni mieliksi ja lähdin kävelemään kohti turvatarkastusta.

Äitini ja siskoni vilkutivat minulle kun astun turvatarkastukseen. Yritin hymyillä ja esittää innostunutta, vaikka oikeasti olin pelosta kankeana. Minut ajetaan pois paikasta joka on kotini. Oli kotini...

Kävelin turvatarkastuksesta lähtöportille, josta lentokoneeni lähtee. Vielä tunti lähtöön. Päätin kävellä vieressä olevaan kahvioon aamupalalle. Kahvio oli juuri avattu, eikä siellä ole kuin nuori myyjä tiskin takana. Hymyilin hänelle, nappasin kinkkusämpylän ja kokiksen.
"Saisiko olla muuta" myyjätär kysyi, mutta pudistin päätäni. Kävellessäni jo pöytää kohti kuulen takaani huudon "Hyvää matkaa!". Voi kuule, tietäisitpä vain.

Istahdin kahvion kauimmaisempaan kulmaukseen, jotta saisin olla rauhassa. Päiväkirja polttelee taskussani, mutta en uskalla ottaa sitä esiin. Katson sitä myöhemmin, sitten kun minulla on rajattomasti aikaa ja kukaan ei häiritse minua. Nyt siitä olisi turha alkaa stressaamaan.

Syön leivän, lipitän kokistani ja alan pohtimaan millainen matka tästä on tulossa. En tiennyt miten pääsisin Sloveniassa lentokentältä asunnolleni. Toivottavasti sieltä saa taksin helposti, enhän edes tunne sieltä ketään, jolta voisi pyytää kyytiä. Vaikka turha sitä kai oli etukäteen murehtia.

Katsahdin kelloon ja huomasin, että kello alkoi olemaan jo paljon. Oli syytä kävellä lähtöportille, jollen halunnut myöhästyä lennoltani.

Näyttäessäni lippua minut ohjattiin toiseen jonoon. Voi ei, mitä nyt taas. Onkohan lippuni peruttu tai väärälle lennolle. Se olisi kyllä viimeinen asia mitä tästä nyt vielä puuttuisi.

Yllätykseni oli suuri kun huomaan, että äitini on varannut minulle lennon ykkösluokasta. Huoh, ainakaan minun ei tarvitse matkustaa ruumassa muiden eläimien joukossa. Pääsen siis jonon ohi ensimmäisten joukossa lentokoneeseen.

Joudun vaihtamaan lentokonetta vielä Helsingissä, mutta onneksi kaikki sujuu helposti. Lento ei kestä montaa tuntia, joten loppumatka kuluu lentokoneessa torkkuessa.

Samalla pohdin, että mitä tekisin kun pääsen perille. Ei minulla ollut pätevyyttä oikeastaan mihinkään. Ljubljanan eläintarha ottaisi minut varmaan mielellään norsun, seeprojen ja apinoiden seuraksi näytille. Tai ehkä voisin soluttautua susilauman sekaan. Mitähän ne sudet siitä tuumaisi? Voi olla, että turpaan tulis..

Voimani olivat toki yliluonnolliset, mutta ovatkohan ne kuitenkaan ylivoimaiset? Olen kuitenkin rakenteeltani tyypillinen nörttipoika, laiha luikku. En tosiaan käynyt salilla, söin pääsääntöisesti mikropitsan kylmänä ja kokiksen lämpimänä. Olin liian laiska kävelemään edes jääkaapille, joten vaikka en ole urheilullinen, niin en ollut päässyt lihomaankaan.

Vaikka en ulkonäöltäni ollut muuttunut juuri lainkaan, silmiäni siis lukuunottamatta, niin sisäisesti olin vanhentunut lyhyessä ajassa vuosia. Siltä se ainakin tuntui. En tosiaan voinut olla se sama teinipoika enää, joka piileksii äitinsä passattavana. Joudun varmasti koville seuraavien viikkojen aikana, sillä minun olisi pakko aikuistua ja oppia huolehtimaan itsestäni. Jos en siis mene eläintarhaan kokeilemaan onneani.

Vihdoin lentokone laskeutui ja pääsin astumaan ulos kohti uutta alkua. Seurasin lentokentän kylttejä, jotta saisin matkatavarani, ja sen jälkeen pääsisin näkemään uuden asuntoni. Mikähän lie slummialueen helmi se sitten olisikaan.

Saatuani laukut ja päästyäni ulos lentokentältä, minua oli vastassa tummaan pukuun pukeutunut mies, jolla oli lappu jossa luki nimeni. Jäin tuijottamaan lappua epäkohteliaan pitkään, mutta ei minua kenenkään pitänyt olla vastassa. Kun nostin katseeni ylös, jäänsiniset silmät tuijottivat minua takaisin. Juuri samat kuin itsellänikin nykyään oli.