Geeniperintö

17. Luku - 102 askelmaa

Seurasin miestä hänen kävellessään ympäri kartanoa. Miestä, jonka nimeä en tiennyt vieläkään.

Tuntui kuin Jenikan näkemisestä olisi ikuisuus. Kumpa hän olisi meidän mukana, tuntisin oloni paljon turvallisemmaksi. Nyt jouduin seuraamaan ihmistä, jonka olin nähnyt kerran aiemmin. Tämä voisi olla myös ansa, jonka joku oli järjestänyt. Tähänköhän matkani päättyisi.

Huokaisin. Olin jo varma, että emme pysähtyisi ikinä. Olimme kävelleet ympäri kartanoa jo niin kauan, että olin jo eksyksissä. En löytäisi huoneeseeni enää. Ajatukseni katkaisi se, että mies pysähtyi kuin seinään. Meinasin törmätä häneen, sillä en ollut huomannut hänen hidastaneen tahtiaan.

Ja kivisen harmaan seinän eteen me pysähdyimmekin. Mitä ihmettä - ihmettelin mielessäni, mutta en sanonut mitään, vieläkään. Minun oli parempi pysyä nyt hiljaa. Uskoin, että asiat selviäisivät enemmin tai myöhemmin. Edessäni oleva mies ei näyttänyt siltä, että hän jutustelisi mielellään mukavia.

Seisoskelimme siinä hetken aikaa, kunnes mies painoi seinässä olevaa lamppua alaspäin. Yhtäkkiä seinä alkoi siirtymään ja edessämme oli aukko, josta lähti portaat kellarikerrokseen.

Lähdimme kävelemään portaita alas, joka oli melko haastavaa, sillä valaistus oli todella himmeä. En ollut lainkaan varma mikä alhaalla odottaisi, joten hidastin askeleitani. Mitä ikinä joutuisinkaan siellä kohtaamaan, olin varma, ettei se olisi mitään hyvää.

Laskin jokaisen portaan. Niiden laskeminen rauhoitti minua.
Kun pääsimme vihdoinkin alas, olimme kävelleet tasan 102 askelmaa.

Seisoimme portaiden juuressa hetken aikaa, ja odotin mitä seuraavaksi tapahtuisi. Katselin ympärilleni ja näin kaksi ovea. Ovet olivat puisia ja todella vanhan näköisiä. Niiden saranat näyttivät, että ne pettäisivät minä hetkenä hyvänsä. Olin varma, että ovista kuuluisi kamala narina kun ne avattaisiin.

Menin oikeanpuoleisen oven taakse ja kuuntelin. Sen takaa kuului kauhea mekkala. Huutoa ja pamahduksia. Mitä ihmettä siellä mahtoi tapahtua?

Kuljin viereiselle ovelle ja kuuntelin tarkkaan. Kuulin vaimeasti edellisen oven möykän, mutta tämän oven takaa ei kuulunut mitään. Jolleivät äänet sitten peittynyt aiemman oven ääniin.

"Kumpaan me mennään" kysyin mieheltä hermostuneena.

"Hmmh, sen saat itse valita" mies vastasi, selvästi hieman huvittuneena siitä, että minua jännitti tilanne.

Katselin yhä ovea, jonka takana oli hiljaisuus. Sen raoista tihkui kirkasta valoa, mutta yrittäessäni kurkkia raoista, en nähnyt muuta. Valo sokaisi silmäni.

En tiennyt kumpi minun pitäisi valita. Tahdoin vain takaisin huoneeseeni. En halunnut tehdä enää valintoja kohtalostani. Jos vain saisin olla yksin ja rauhassa omissa oloissani. Kaipasin tällä hetkellä erakoitumista.

"Voinko valita oman huoneeni" kysyin varmuuden vuoksi.

"Taidat itsekin tietää vastauksen siihen" mies huokaisi.

"Sinun valintasi rajoittuu tähän kellarikerrokseen" hän jatkoi.

Katselin ovia ja mietin kumman valitsen. Valintani rajoittui kellarikerrokseen, joten pelkurina voisin valita tämän kellarin aulan. Valinta se sekin olisi.

Yritin kuitenkin keksiä muita vaihtoehtoja. Jostain syystä minulla oli paha tunne näistä vaihtoehdoista. Kumpikaan valinta ei miellyttänyt minua. En halunnut valita näistä ovista. Jokin niissä sai kylmät väreet kulkemaan pitkin selkärankaani.

Valvojani, valmentaja, vahti, mikälie tuo mies nyt olikaan, näytti jo melko kärsimättömältä. Hän näytti siltä, että hänellä ei olisi vaikeuksia tehdä valintaa. Hän selvästi valitsisi oven, jonka takaa melu kuului. Kuin sotatanner, jossa äänet eivät lakanneet hetkeksikään.

Mutta, minä en ole hän. Halusin valita toisin, keksiä kolmannen vaihtoehdon.

Samassa huomasin, että ovien välissä oli samanlainen lamppu kuin kellarin portaikon ovella oli ollut. Voisinhan kokeilla, mitä siitä tapahtuisi.

Kävelin kohti ovia ja mies huokaisi helpotuksesta. Hän oli selvästi tyytyväinen, että olin tehnyt vihdoin valintani.

Kävelin ovien keskelle ja painoin valaisinta alaspäin. Toivottavasti tämä nyt toimii.

Uskokaa minua, miehen ilme oli näkemisen arvoinen valinnastani. Onnekseni lamppu meni kuin menikin alaspäin, ja ovien keskelle ilmestyi uusi ovi, josta johti portaat alaspäin.

"Voi helvetti pentu, sulle annetaan kaksi vaihtoehtoa, niin sä valitset sitten kolmannen" mies sanoi ja pyöräytteli silmiään.

"Mennääks" kysyin.

Olin utelias näkemään mitä portaikon jälkeen tulisi. Ainakin minulla oli paljon luottavaisempi olo kuin hetki sitten.

"Mä en nyt kyl oo ihan varma tästä" hän mutisi.

"Jänistätkö sä" kysyin haastaen hänet. Hän joutuisi todistamaan, ettei ollut pelkuri.

"Tota öö, sä saat mennä ihan yksinäs" hän totesi.

"Sitäpaitsi, sun ois pitäny mennä yksin noista ovistakin, joten en mä kyl ees jänistä" mies jatkoi ikään kuin todistellaakseen valintaansa.

Astuin portaikkoon. Näköjään jatkaisin matkaani omillani.

"Hei poika" mies huikkasi perääni.

"Mitä" kysyin ja käännyin katsomaan häntä.

"Onnea matkaan" hän murahti ja lähti kävelemään kellarin portaita ylöspäin.

Harkitsin hetken lähtemistä hänen peräänsä, mutta jokin tässä portaikossa kiehtoi minua. Tahdoin selvittää mihin valintani oli johtanut. Mitä ikinä joutuisin tällä kertaa kohtaamaan, olin valmis.

Kävelin portaita alas. Askel askeleelta, taas laskien. Selvittäen olisiko matkallani uudestaan 102 askelmaa.