Geeniperintö

20. Luku - Hopeinen metsä

Heräsin siihen, että huusin Kristjanin nimeä. Olin nähnyt hänestä painajaisia. Joka kerta kun suljin silmäni, näin Kristjanin tyhjän katseen, ja kuulin hänen sanansa "tapa minut, Elilas".

Katselin ympärilleni herättyäni painajaisestani ja näin Jenikan järkyttyneen ilmeen.

"Elilas, mikä sulla on, miksi sä huusit Kristjania" hän kysyi huolissaan. Jenika oli selvästi huolissaan minusta.

Nyt oli pakko keksiä joku uskottava selitys. Aivan kuin olisin kutonut valheiden verkon. Riitti, että yksikin naru katkeaisi ja minä jäisin kiinni. Joten tein, mitä minun täytyi tehdä selviytyäkseni. Näyttelin.

Raavin käsiäni ja löin olemattomia hämähäkkejä pois käsivarsistani.

"Mä näin painajaista et olin siel metsässä mistä sä sillon pelastit mut" kerroin takellellen.

"Tiiätkö sä sen Harry Potterin missä on niitä jättihämähäkkejä" kysyin Jenikalta.

"Ootko sä lukenu Harry Pottereita" Jenika esitti minulle vastakysymyksen.

"En tietenkää, keskity olennaiseen, no okei, oon mä sen leffan nähny, joka tapauksessa, mä näin painajaista et Kristjan jahtas mua mut sillä oli semmosia samanlaisia hämähäkkejä mukanaan" jatkoin tarinointiani.

"Pelkäätkö sä oikeesti noin paljon hämähäkkejä" Jenika sanoi samalla kun katsoi minuun ja pyöritti silmiään.

"Ähh, sä oot tosi rasittava, taas epäolennainen asia" mutisin vastaukseksi, mutta pyöritin silmiäni hänelle takaisin. Oli mukavaa omistaa sisko, jonka kanssa pystyi vitsailemaan asioista. Tilanne oli ehkä taas pelastettu, toivon mukaan.

"Kuinka kovaa sä oikein löit pääs" Jenika jatkoi ärsyttämistäni.

"Kuule, aika kovaa, et jos voisit mitenkää antaa mulle armoa" totesin. Okei, perun puheeni. Siskot osaa olla todella rasittavia.

Kotona Mija ja minä emme saaneet juuri naljailla toisillemme, sillä äitimme keskeytti sanailumme oikeastaan ennen kuin se ehti edes alkamaan. Mietin kinastelivatko normaalit sisarukset kuten minä nyt Jenikan kanssa. Minulla ei ollut koskaan ollut oikein ketään niin läheistä ystävää, jonka kanssa olisin kinastellut, eikä se tosiaan kotona ollut juuri mahdollista.

Jenika katsoi minua mietteliäänä.

"Okei, mä annan armoa, tuu nii mennää" hän sanoi ilkikurinen katse silmissään.

"Minne" kysyin ihmeissäni. Pääsisinkö tosiaan vihdoin ulos tästä huoneesta. Vankilastani.

Jenika ei vastannut vaan kiiruhti ovelle ja koputti siihen kaksi kertaa. Ovi avautui hitaasti ja tunnistin heti miehen, joka oven avasi, Janez. Hänen oli siis yhä vahdittava minua, hienoa.

"Mihis te ootte menossa" Janez murahti heti huomatessaan minun kulkevan Jenikan perässä.

"Ulos" Jenika vastasi sen kummempia selittelemättä.

"Ihan sama, mä oonkin jo kyllästynyt vahtimaan näitä tylsiä kiviseiniä" Janez naurahti ja siirtyi pois oviaukosta tehden minulle ja Jenikalle tilaa.

Kuljin Jenikan perään kun hän käveli kohti eteishallia. Muistin, miten viimeksi kävi kun astuin ovesta sisään. Kävisiköhän ulos mentäessä samalla tavalla. Jos vastaus olisi kyllä, niin kääntyisin mieluusti tässä kohtaa takaisin sisälle.

Vedin syvään henkeä ja astuin ulos ovista. Tunsin ihollani auringon lämmön ja heikon tuulen henkäyksen. Siristelin silmiäni auringossa. Siitä oli pitkä aika kun olin saanut olla viimeksi ulkona.

"Ei kipua" hämmästelin Jenikalle.

Jenika vain nauroi, "ei tietenkään, ainoastaan sutena ollessa" hän kertoi.

Janez seisoskeli jonkun matkan päässä meistä tarkkaillen meitä.

Jenika katseli minua mietteliäänä. Tiesin, että häntä häiritsi kun meitä vahdittiin. Niin häiritsi minuakin.

"Janez" Jenika huusi kääntyen miehen suuntaan.

"Mitäh" hän vastasi tylsistyneen oloisena.

"Sopiiko, että vien Elilaksen metsästämään, emme poistu hopeisen metsän alueelta" Jenika maanitteli.

"Menkää, mutta palatkaa tunnin kuluttua, tai joudun etsimään ja raahaamaan teidät takaisin" Janez vastasi. Hänellä itselläänkin taisi olla parempaa tekemistä kuin vahtia meitä.

Jenika tarttui käteeni ja veti minua perässään kohti metsän laitaa. Sitten hän päästi irti ja muuntautui sudeksi.

Jäin seisomaan ja katsoin häntä. En halunnut metsästää. Enkä oikeastaan muuntautua sudeksikaan.

Jenika tuijotti minua suurilla sudensilmillään vaativasti. Hän halusi minun seuraavan hänen esimerkkiään.

Vilkaisin Janezin suuntaan. Minun oli taas valittava toinen vaihtoehdoista, joko palattava sisälle tai lähdettävä metsästämään.

Jenika pyöriskeli levottomasti ympäriinsä odotellessaan minua.

Asetin kenkäni maahan ja tunsin nurmikon pistelevän jalkapohjiani. Riisuin yltäni hupparin ja farkut, sillä en tahtonut viimeistenkin vaatteiteni repeävän.

Tiesin, että Jenika oli melko varmasti lähellä tikahtua nauruunsa, mutta en katsonutkaan häneen päin. Mieluummin olin hetken puolialasti nyt, kuin koko loppupäivän.

Keskityin sulkemaan ihmisyyteni ulos kehostani ja omaksumaan suden piirteet. Yritin rentoutua ja keskityin muuntautumiseen. Vähän kerrallaan vartaloni alkoi vaihtumaan kohti suden muotoa. Keskityin hengittämään rauhallisesti ja annoin muutoksen tapahtua.

Ensimmäistä kertaa kipu ei ollut sietämätöntä. Pystyin ajattelemaan muutakin kuin sietämätöntä tuskaa. Ehkä aloin vihdoin oppimaan.

Ruoho ei enää pistellyt jalkapohjiani. Kovien tassujen alla se tuntui pehmeältä ja oikeastaan aika mukavalta.

' El, kuuletko minua ' Jenika viestitti minulle. Katsahdin häneen ja nyökkäsin.

' Hyvä, meidän täytyy mennä purolle, jotta kukaan ei kuule meitä ' Jenika varoitti minua.

Nyökkäsin taas ja lähdin seuraamaan häntä.