Geeniperintö

18. Luku - Kellari

Laskin taas jokaisen askeleeni. Olin jo päässyt melkein askelmien loppuun, kun näin hänet.

"Kristjan..." kuiskasin äänellä mitä en tunnistanut omakseni. Mitä ihmettä hänelle oli tapahtunut?

Kristjan roikkui kahleissa portaikkoa vastapäätä olevalla harmaalla kiviseinällä. En tajunnut miksi häntä pidettiin täällä vankina.

Hän näytti uupuneelta ja oli lyhistynyt kokoon niin kippuraan kuin kahleiltaan vain pääsi. Hänen vaatteensa olivat repeytyneet riekaleiksi ja niissä oli kuivunutta verta. Minua inhotti.

Hänen vartalonsa oli täynnä sinipunakirjavia mustelmia, ja ruhjeet paistoivat rikkonaisten kankaiden välistä. Hänen naamansakaan ei näyttänyt juuri sen paremmalta.

Pohdin mitä minun pitäisi tehdä. Kristjan oli kuitenkin aiemmin uhannut minun henkeäni. Minun siis pitäisi olla tyytyväinen, kun hän oli saanut ansionsa mukaan. Yritin pudistaa säälin häntä kohtaan pois mielestäni. Mutta ei, tämä ei ollut sellainen kosto, jonka hänelle olisin toivonut.

Niin, ehkä minun pitäisi vain kääntyä takaisin ja esittää, etten ollut päässyt portaita loppuun saakka. Etten ollut nähnyt häntä laisinkaan.

Olin jo kääntymässä kannoillani kun Kristjan avasi hitaasti silmänsä. Hänen verestävät silmänsä olivat lukittautuneet kohti minua ja hän näytti järkyttyneeltä tunnistaessaan minut.

"Lähde pois täältä" Kristjan kähisi.

"Ei, minä autan sinut pois täältä" sanoin päättäväisenä.

Yllätyin itsekin reaktiotani. Mutta vaikka Kristjan olikin mielestäni täysin ääliö, en voinut jättää häntä tänne pahoinpideltäväksi.

Astuin askeleen kohti Kristjania ja hän kavahti taaksepäin. Menin kuitenkin lähemmäs katsomaan hänen kahleitaan. Ne kimaltelivat kuin hopea, ja Kristjanin ranteet olivat syöpyneet kahleiden alta.

Olin kyllä kuullut, että hopealuodit ja ihmissudet ovat huono yhdistelmä, mutten ollut tiennyt, etteivät ihmissudet voi koskea hopeaan laisinkaan. Toisaalta, en ollut koskaan käyttänyt hopeakoruja, sillä sain niistä ihottumaa. Ehkä allergiani olikin vain ihmissusigeenieni syy.

"Ei" Kristjan huudahti epätoivoisena kun aioin koskettaa kahleita, pysäyttäen liikkeeni. Vedin käteni vaistomaisesti pois ja katselin häntä mietteliäänä.

"Et voi voittaa heitä, joten unohda minun pelastaminen ja mene" Kristjan jatkoi ja sulki taas silmänsä uupumuksesta.

"En" vastasin jämäkästi. Vaikken voisi voittaa heitä, niin ainakin voisin yrittää.

"Elilas, pelasta itsesi, ja... tapa minut. En kestä tätä enää" Kristjan kuiskasi niin hiljaa, että juuri ja juuri kuulin hänen sanansa.

Kristjan oli selvästi jo luopunut toivosta päästä pois täältä. Hän ei ollut voinut olla täällä vielä kovin kauaa, joten miten ihmeessä he olivat saaneet hänet murrettua näin pian. Kristjan oli niin itsepäinen, etten voinut käsittää miten hän oli voinut luopua jo ajatuksesta, että hänet pelastettaisiin. Hänellähän oli kokonainen lauma, joka tulisi hänet pelastamaan joka tapauksessa. Ei hänen pelastautuminen ollut pelkästään minun varassa.

Huokaisin. Missä kummassa oli se Kristjan, jonka inho minua kohtaan oli pohjatonta ja piikitteli minua jatkuvasti? Miksi hän halusi minun pelastautuvan ja hylkäävän hänet tänne? En voinut käsittää häntä. Luulin Kristjanin olevan paljon tätä vahvempi. Olimmehan sentään ihmelapset ennustuksesta.

Kuitenkin, Kristjan oli kyllä oikeassa. Ilman kunnon suunnitelmaa minulla ei olisi mitään mahdollisuuksia pelastaa häntä, saati itseäni.

En tiennyt taaskaan mitä tehdä. Varmaksi tiesin ainoastaan sen, etten saisi meitä ulos täältä. Tarvitsisin apua, mutta sitä ei ollut nyt saatavilla.

"Minä palaan takaisin pelastamaan sinut" sanoin Kristjanille. Minun täytyisi häipyä täältä, ennen kuin kukaan saisi selville sen, että tiesin Kristjanin olevan täällä.

Astuin pari askelmaa ylöspäin, ja kuulin portaikosta huutoja. Voi hitto, kirosin. En pääsisi täältä mitenkään pois heidän huomaamattaan.

Katselin koko huoneen läpi, mutta täällä ei ollut paikkaa mihin piiloutua. Eikä toista uloskäyntiä. Portaikon vieressä oli lamppu, jota painamalla uusi reitti voisi avautua, mutta en saisi itseäni ja Kristjania ulos täältä tarpeeksi nopeasti. Enkä tietänyt avaisiko se täällä uuden portaikon tai oven. En siis voinut ottaa sitä riskiä.

Äänet lähestyivät. Kristjan oli selvästi kauhuissaan ja hänen paniikkinsa tarttui minuunkin. Olin pulassa.

Jotain oli tehtävä, ja äkkiä. Mutta mitä? En pääse pakoon, en piiloon enkä voisi taistella heitä vastaan. Oli pakko olla vielä jokin muu vaihtoehto.

Astuin portaikkoon ja kävelin portaita ylöspäin. Kävelin ylös, ja pysähdyin vasta kun portaikko alkoi kaartumaan. Tästä näki vielä huoneeseen. Käännyin kohti Kristjania. Hän katsoi minuun ja näin hänen ilmeestään, että hän luuli minun menettäneen järkeni.

Ehkä olinkin, mutta toivoin, että tämä toimisi. Ponnistin ja hyppäsin portailta alas. Tähtäsin portaikon juureen ja pidin kädet tiukasti kylkeni vieressä. Järkevä ihminen olisi ottanut käsillään vastaan kun maa lähestyi, mutta minä annoin pääni kolahtaa lattiaan ensimmäisenä. Pidin suuni visusti kiinni iskun tapahtuessa ja pidätin kyyneleitäni. He eivät saisi kuulla minua.

Ehkä tämä oli huono veto, mietin samalla kun suljin silmäni. Tunsin päästäni vuotavan verta, ja pian päätäni ympäröi tahmea ja lämmin lammikko.

"Hän on täällä" kuului huuto jo lähempää. Se oli viimeinen asia jonka kuulin, ennen kuin menetin tajuntani.