Geeniperintö

19. Luku - Seuraamukset

Pahoitteluni, että tää edistyy välillä erittäinkin hitaasti. Haluaisin kirjoittaa enemmän, mutta välillä ideat loppuu kesken, tai sitten vaan ei ole aikaa.

Mutta itse asiaan! Joko olet valmis selvittämään, selvisikö Elilas siitä, että kirjoittajana päätin nakata hänet portaikosta alas? Jos vastauksesi on kyllä, niin jatka lukemista!

***************************************************************************************

Kun palasin tajuihini, näin ensimmäisenä huoneeni. Räpyttelin silmiäni muutaman kerran ja huomasin sitten Jenikan.

Jenika istui tylsistyneen oloisena sänkyni vieressä olevalla punaisella nojatuolilla. En muistanut, että kyseinen tuoli olisi ollut huoneessani aiemmin. Olin siis ollut riittävän kauan tajuttomana, jotta tuolille oli tullut tarve.

Kun Jenika huomasi silmieni olevan auki, hän hyppäsi äkkiä pystyyn ja heittäytyi kaulaani.

"Mä olin nii huolissani susta, mitä ihmettä tapahtu" hän kysyi, samalla kun antoi vaivihkaa käteeni pienen lapun.

"Minä..." aloitin, mutta en tiennyt mitä sanoa. Loin katseeni alas, aivan kuin nolostellen ja käytin tilaisuuden hyväksi lukeakseni sivusilmällä lapun.

Lapussa luki, että meitä tarkkailtiin. Lappu oli kirjoitettu pikaisesti sutaisten käsialasta päätellen. Huokaisin kuitenkin helpotuksesta. Onneksi en ollut ehtinyt paljastaa vielä mitään.

"Elilas, sä voit kertoa mulle mitä tahansa, kerro ny mitä sulle tapahtu" Jenika maanitteli.

"Mä.. Tota.. Tää on tosi noloa mut mä kaaduin niissä portaissa, koska... no tota kun... mä näin hämähäkin" takeltelin. Yritin esittää mahdollisimman uskottavan kuuloista.

"MITÄ" Jenika huudahti ja purskahti nauruun. "Siis sä pelkäät hämähäkkejä" Jenika sai kysyttyä naurunsa lomassa.

"Joo, hah hah, ompas tosi hauskaa" ärähdin muka ärsyyntyneenä.

Jenika lopetti nauramisen ja vakavoitui. "Tota, mitä sä muistat siitä ennen kun sä kaaduit" hän kysäisi muka ohi mennen. Tiesin kuitenkin, että häntä oli todennäköisesti käsketty selvittämään asia.

"Mä ööhm, niin, tota, se äreä mies lähti ja mä aloin kävelemään alas niitä portaita, mut sit mä olinkin yhtäkkiä täällä" sanoin. En tiedä, olisiko asiaa yhtään epäselvemmin voinut muotoilla. Mitä ihmettä minun pitäisi vielä kertoa, jotta kuulostaisin uskottavalta.

"Mä en oikeestaan muista kun vaan sen portaikon" jatkoin vielä vakuuttaakseni Jenikan, tai no, oikeastaan heidät jotka meitä kuuntelivat. 

"Ai, ööh, muuten, sen miehen nimi on sitten Janez" Jenika perehdytti minua, hieman ihmettelevän oloisena siitä, etten tiennyt Janezin nimeä ennestään.

 Olin selvästi kertonut riittävän tarkasti ja läpäissyt testin, sillä Jenika ei enää tentannut kaatumisestani.

"Etkö sä tosiaan muista muuta" Jenika uteli vielä. 

En ilmeisesti läpäissytkään. Huokaisin. Minua ärsytti, että Jenika pistettiin tekemään likainen työ jonkun muun puolesta. Kyselisivät minulta itse, jos niin paljon kiinnostaa.

"En, lopeta jo jankutus, mun päätä särkee ja nolottaa koko homma muutenkin" ärähdin lopulta. En jaksanut enää toistaa itseäni.

Kaduin kuitenkin saman tien sitä, että ärähdin Jenikalle. Olisin halunnut pyytää anteeksi ja kertoa totuuden. Ei ollut Jenikan vika, että olimme nyt tässä tilanteessa. Jos olisin ollut rohkea, ja valinnut niistä vaihtoehdoista, joita oli tarjolla, tilanne olisi nyt toinen. Minun oli silti pakko salata tietoni Kristjanista tai olisimme molemmat pulassa. Varsinkin kun tiesin, että meitä kuunneltiin.

"Anteeks, ihan tosissaan, mun päätä  tosiaan särkee ihan sikana" minä mutisin. Pystyin ainakin pahoittelemaan ärähtelyäni, vaikken voinutkaan kertoa todellista syytä sille, miksi olin ärtynyt.

Jenika pudisteli päätään minulle. "Mä en aina ymmärrä sua Elilas, välillä musta tuntuu kuin oltais tunnettu aina, mut toisinaan musta tuntuu et mä en tiedä susta oikeastaan yhtään mitään".

"Eihän me oikeastaan tunnetakkaan" vastasin hiljaisella äänellä. Me olimme sisaruksia, tai no, puoliksi ainakin, mutta emme tosiaan olleet tunteneet kauaa.

"Mä toivoisin, et sä voisit kertoa mikä sun mieltäs painaa" Jenika kuiskasi melkein yhtä hiljaisella äänellä takaisin.

"Mä en vaan pidä siitä et mulle nauretaan" minä mutisin ja laskin pääni takaisin tyynyyn. Ilmeisesti portaikosta ei voi hypätä pää edellä alas ilman seuraamuksia. Minua huimasi, ja aivan kuin joku olisi jyskyttänyt vasaralla takaraivoani.

"Mä oon pahoillani jos sä pahotit siitä mielesi, ei mun ollut tarkotus... mä en vaan tunne ketään kuka pelkäis kuollakseen hämähäkkejä" Jenika totesi kuivakkaasti.

Olin selvästi pahoittanut hänen mielensä. Tietenkin olin. Niin kuin hänkin minun. Vaikka tosi asiassa minä vain esitin loukkaantunutta. En minä oikeasti edes pelännyt hämähäkkejä. Jenika oli toki varoittanut minua siitä, että meitä tarkkailtiin, mutta en silti tiennyt kenen puolella hän oli. Hän suojeli minua ainoastaan, koska olin hänen velipuolensa. Jos kertoisin Kristjanista hänelle, niin suojelisiko Jenika myös häntä? Kristjan oli tietysti tavallaan sukua, mutta olisiko sillä mitään väliä hänelle?

Jenika tarrasi minua käsivarresta kiinni ja keskeytti ajatukseni.

"Mä en halua menettää sua Elilas, me vasta tavattiin, mut mä haluun tutustua suhun paremmin, me ollaan kuitenkin sisaruksia"

"Mä lupaan olla varovaisempi" sanoin Jenikalle, vaikka tiesin, etten voisi pitää sellaista lupausta. 

Kristjanin pelastaminen tulisi todennäköisesti olemaan vaarallista. Minun pitäisi pohtia, miten saisin Jenikan auttamaan minua. Toisaalta en halunnut saattaa Jenikaa vaaraan. Oli kuitenkin todennäköistä, että häntä syytettäisiin, pelastin minä Kristjanin hänen avullaan tai ilman häntä. En siis pystyisi pitämään häntä loputtomiin turvassa.

Jenika katsoi minua hieman epäilevästi, aivan kuin olisi voinut lukea ajatuksiani.

"Ihan tosi, sä tuut vielä kyllästymään siihen et mä oon täällä" vakuutin hänelle ja virnistin, sen aiheuttamasta kivusta huolimatta.

"Mut nyt Jenika, sun on ihan pakko antaa mun nukkua" totesin Jenikalle, sillä pääkipuni vain yltyi.

Jenika nyökkäsi, ojensi minulle pillerin ja vesilasin.

Katsoin Jenikaa kysyvästi. Mitä ihmettä hän aikoi minulle syöttää?

"Se auttaa päänsärkyyn" Jenika vakuutteli hymyillen.

Otin lääkkeen, ja nielaisin sen alas. Ei kai tässä muutakaan voinut. Sitä paitsi, mikä tahansa helpotus tähän kipuun oli toivottua.

"Nyt ala nukkumaan, mä tuun taas kun sä heräät" siskoni sanoi, ennen kuin poistui luotani.