Geeniperintö

3. luku - Olen ehkä hullu - kuuhullu

Ideani oli täysin hullu. Eli suorastaan nerokas! Kaikki sujuisi hyvin jos kirjottaisin kirjeen, jossa pyytäisin Saraa huolehtimaan hänen oven taakseen ilmestyneestä koirasta jonkin aikaa, ja lupaisin, että haen sen kun vaan pystyn.

Toisaalta siitä ei välttämättä seuraisi mitään hyvää. Miten Mijankin kanssa oli käynyt, en ollut osannut hillitä itseäni. Kaikki oli niin väärin minun kannaltani. En tiedä mitä ihmettä minun pitäisi tehdä? Äiti oletti minun pystyvän elämään normaalia elämää tämän salaisuuden kanssa. Minun huoneeni oli tyhjä! SIIS TYHJÄ!

Minkälainen äiti laittaa teini-ikäisen pärjäämään yksin tälläisen ongelman kanssa, kun teini-ikä on jo muutenkin vaikeaa aikaan nuorille. Minulla on huoneessa patja. Siis yksi säälittävä patja, joka ei auta minua mitenkään päin. Päiväkirja, televisio, piirrustusvälineet, ihan mikä tahansa kelpaisi johon voisin uppoutua ja unohtaa asian. Ehei, äitini laittaa minut yksin kärsimään ja vie minulta kaiken elämisen arvoisen.

Tarvitsen tietokoneen ja nettiyhteyden jotta voisin googlettaa ihmissusista. Kai niissä teksteissä jotain totuuden pohjaa olisi? En minä ole ainoa tälläinen, aivan varmasti löytäisin foorumin, keskustelupalstan, "näin pärjäät ihmissutena" tutoriaaleja, ihan mitä tahansa! Olen epätoivoinen. Pää hajoaa. Miksi ihmeessä minä olen tälläinen? Mitä ihmettä minä selitän Saralle?

"Heiii, sellanen yks pikku juttu, meil ny sattu olemaa tälläne kirous suvussa et esikoislapsista tulee 16v synttäreillä ihmissusi, mut eihän tää ny vaikuta meiä suhteesee mitenkää vai?"

Voin jo kuvitella Saran ilmeen ja soittavan hätänumeroon. Sieltä pyytämään valkotakkiset viemään minut mielisairaalaan, sillä olen psykoosissa huumeiden takia, syönyt sieniä tai vaihtoehtoisesti muuten vaan täysin sekaisin. Olenko sekaisin, jos toivoisin olevani mielenterveysongelmainen tämän kaiken sijaan? Ainakin tietäisin, mikä minua vaivaa, miksi ja siihen voisi olla parannus.

Parannus! Tartuin ajatukseen heti. Voisiko tähän olla parannusta? Voisinko minä muuttua  takaisin normaaliksi teini-ikäiseksi? Voisikohan minusta tulla jälleen ihminen ilman täysikuun aikaisia sivuvaikutuksia?

Paitsi enhän minä edes tiennyt milloin minä sudeksi muutun, miksi, ja miten sitä voi hallita. Elokuvissa ihmissudet muuttuvat täysikuun aikaan, joten tietysti oletin näin tapahtuvan myös minulle. Olikohan syntymäpäivänäni edes täysikuuta, vai oliko syntymäpäivät poikkeustapauksia? Minä en tosiaan tiennyt mitään. Tämä epätietoisuus kalvaa sisintäni.

Mistä ihmeestä minä saan apua tähän? Äidiltä sitä ei paljon herunut. En minä voi tälläisen asian kanssa jatkaa koulunkäyntiä. Joku kaunis päivä minä hermostun, muutun sudeksi ja oho, luokallinen ihmisiä löytyy punaisten verilätäköiden koristamana kuolleena. Jotenkin tämä mielikuva nyt ei oikein vaikuta parhaimmalta mahdolliselta lopputulokselta. Jotain pitäisi tehdä, mutta mitä?

Nousin patjaltani ja kävelin takaisin keittiöön.

"Äitiiiiiiii, meiän pitäis ehkä jutella vähä tästä ongelmasta ku ei tää puhumattomuus ehkä oikei toimi" irvailin äidilleni.

Äitini katsahti keittiön oviaukkoon keittiöveitsi kädessään. Ups, saattaisi olla hyvä idea olla ärsyttämättä häntä enempää.

"Elilas, voisitko mitenkään puhua suomea ymmärrettävällä tavalla?" äitini kysyi ja huokaisi. Hän laski keittiöveitsen kädestään, jolla oli juuri ollut pilkkomassa sipulia.

"Minun mieleeni juolahti, että tämän ongelmani takia saatan suuttuessani teurastaa koko luokkani koulussa, eikä se nyt oikein tuntunut parhaimmalta mahdolliselta ajatukselta. Oletko jo miettinyt mitä tälle asialle kannattaisi tehdä?"

Äiti katsahti minua, selvästi inhontunne silmissään.

"Olen miettinyt. Ajattelin lähettää sinut sukulaistesi luokse Sloveniaan, jotta oppisit elämään asian kanssa. En ole täysin varma miten heihin saa yhteyden, ja onko heillä näitä ei-toivottuja tapauksia enää jäljellä, mutta etköhän sinä heidät sieltä löydä"

"Mitä vittua äiti? Sloveniaan? Missä helvetissä sekin sijaitsee, ethän sä voi mua ny mihinkää ulkomaille lähettää jonnekki sukulaisten luo keitä en oo koskaa nähnykkää? Enhän mä puhu sanaakaan sloveniaa ees" huudahdin.

Tunsin sydämensykkeeni kiihtyvän. Tästä ei seuraisi mitään hyvää, tunsin silmissäni vieraan poltteen. Minun piti tehdä asialle jotain, ennen kuin muuttuisin taas. Pistin silmäni kiinni ja aloin laulamaan kolme varista lastenlaulua. Aloitin kuitenkin varmuuden vuoksi kymmenestä linnusta, ehkä minä ehtisin rauhoittua.

"Kymmenen varista, istui aidalla.

Silivati seilaa, silivati seilaa,

yksi lensi pois"

Päästessäni kolmeen varikseen raivo ei ottanut vieläkään laantuakseen, joten laulu jatkui näin;

"Ne kolme varista,

istui yhä siinä helkutin aidalla.

Silivati seilaa sisivati seilaa,

kaikki ammuin pois"

Minua alkoi naurattamaan. Tämä oli täysin absurdia. Äiti katsoi minua kuin olisin täysi seinähullu. Hulluhan minä kai olinkin. Nauroin vedet silmissä.

Huokaisin helpotuksesta, en muuttunut sudeksi. En raadellut äitiäni. Lähellä se kuitenkin oli, joten ehkä paikkani oli kuin olikin Sloveniassa.

"Äiti, älä huoli. Minä lähden sinne Sloveniaan. Voisitko varata matkan ja antaa tavarani takaisin, jotta voisin pakata jotain mukaani?" kysyin.

Äiti oli selvästi mielissään päätöksestäni. Olin kuin taakka, joka juuri keveni hänen haurailta harteiltaan. Oli väärin syyttää häntä minun tuomitsemisestani. Ei asia ollut helppo hänellekkään. Hän oli kuitenkin elänyt isäni kanssa kymmenisen vvuotta. En tiedä tiesikö hän rakastuessaan isääni tämän kyvystä muuttua sudeksi. En usko hänen tienneen - äitini ei ollut sitä tyyppiä joka rakastuisi muuhun kuin ulkonäköön tai varallisuuteen. Persoonallisuudella, luonteella tai millään muullakaan ei ollut niiden rinnalla mitään väliä.

Silti sydämeeni hiipi suru. Äitini ei rakastanut minua, olin hänelle pelkkä ongelma. Hän lähetti minut toiselle puolelle eurooppaa, jotta ei joutuisi katselemaan minua, hirviötä? Miten ihmeessä minä tulisin tästä selviytymään. Mitä minä sanon Saralle? Hän oli täydellinen tyttöystävä, juuri sellainen ihminen jota kaikki rakastivat. Hyväsydäminen, avulias, ja aina positiivinen. Ja minun pitäisi jättää hänet? Enkä edes tiennyt kuinka pitkäksi aikaa.

Minun olisi pakko erota hänestä, entä jos en palaisi ikinä takaisin? En voinut jättää häntä roikkumaan epätietoisuudessa siitä palaanko, ja jos, niin milloin.

Ei susilla ole tyttöystäviä, heillä on lauma. Minulla ei tosin ollut sitäkään. Kohta minulla ei olisi mitään, tulevaisuus kauhistuttaa minua.