Geeniperintö

6. Luku - Määränpää

Olin hämmentynyt. Kuka ihme tuo mies oli? Hän näytti jotenkin tutulta. Mies muistutti todella paljon isääni. Ainakin siltä, miltä hän oli näyttänyt kuvissa. Muistikuvani hänestä olivat hyvin hatarat, sillä olin ollut niin nuori hänen kuollessaan. Voisiko hän olla...?

"Hyppää autoon" mies kehoitti, ja otti minulta laukkuni. Hän kävi viemässä laukkuni takakonttiin, mutta en saanut aikaiseksi liikkua. Seisoin vain paikoillani. Olin niin hämmentynyt. En tiennyt pitäisikö minun nousta autoon vai lähteä juoksemaan pakoon. Kenenkään ei pitänyt tietää saapumisestani maahan, joten ehkä olisi vain parasta häipyä ja äkkiä. En voinut tietää, oliko tämä mies minulle vaaraksi.

Sydämeni alkoi lyömään todella tiheään tahtiin ja tunsin kuinka adrenaliinini alkoi virrata. Käteni hikoilivat ja olin täysin jännittynyt. Jos en pian rauhoittuisi, muuttuisin.

"Voi paska, autoon, NYT HETI" mies huudahti. Hän otti kädestäni kiinni ja raahasi minut autoon. Kun pääsin vaivoin istumaan, hän pamautti oven kiinni ja juoksi itse kuskin paikalle. Hän painoi kaasua ja pian lentokenttä jäi taaksemme.

Istuin paikalla hölmistyneenä siitä, mitä juuri oli tapahtunut. En ymmärtänyt tilannetta lainkaan. Vielä äsken pohdin mitä minun pitäisi tehdä, meinasin muuttua sudeksi, ja nyt istuin jonkun vieraan miehen takapenkillä, vankina? Panttivankina? Eikö hän teknisesti ottaen juuri kidnapannut minut? Enhän minä ollut antanut suostumustani tähän.

Ei sillä, että olisin voinut äsken ajatella mitenkään järkevästi. Voi olla, että jos mies ei olisi riuhtonut minua autoonsa, olisin muuttunut sudeksi, juossut pakoon ja syönyt matkalla pari ihmistä välipalaksi. Joten ehkä minun autossa istuminen oli kaikille parhaaksi tällä hetkellä. Päässäni alkoi soimaan laulu "Ken pahaa sutta ei pelkäisi?"

Mies ei ollut puhunut minulle lähtömme jälkeen sanaakaan. En tiennyt minne olimme menossa, enkä kehdannut kysyä. Minua hävetti. Miten saatoin menettää kontrollin paikassa joka oli täynnä ihmisiä? Tiesin, että olin vaaraksi ihmisille. Olin tottunut pitämään salaisuuksia, olin luonteeltani sulkeutunut, sisäänpäinkääntyneempi kuin kukaan tuntemistani tällä planeetalla. Miten voi olla, että minä, joka normaalisti ajattelen pienimmätkin tekoni ja sanani, en pysty hillitsemään itseäni silloin kun se on vaaraksi muille?

Nyt kun olin vihdoin rauhoittunut, saatoin tarkkailla ympäristöäni tarkemmin. Katselin miestä ja mietin, että kuka hän mahtoi olla. Hänellä oli lyhyet tummat siististi leikatut hiukset, päällä farkut ja musta t-paita, siis aivan tavattoman tavallisen näköinen mies. Voisiko hän tosiaan olla isäni? Ikänsä puolesta kyllä. Arvioisin miehen olevan noin neljässäkymmenissään, kuten isänikin olisi jos hän olisi elossa.

En vaan voinut ymmärtää, miten äitini olisi voinut salata tällaisen asian. Jos hän oli isäni, niin miksi ihmeessä hän ei ollut tullut takaisin? Miksi hän oli piileskellyt toisessa maassa? Miksi kukaan aiheuttaisi lapsilleen turhaan menettämisen tuskan? Olisin tietenkin iloinen, jos isäni oli elossa. Toisaalta taas todella vihainen siitä, että jos tämä mies oli isäni, niin miten hän oli saattanut tehdä niin minulle ja Mijalle?

Minun oli pakko saada tietää miten asia oli. Sen enempää miettimättä, päätin kysyä asiaa. "Oletko sinä minun isäni" tokaisin. En sitten osannut yhtään tökerömpi olla...

"Keskustellaan asiasta perillä" mies vastasi ilme värähtämättä.

Perillä?! Nyt oikeasti! Tunsin kiukun taas palaavan takaisin. Jos minä olin ollut tökerö, niin hänen vastauksensa oli vielä tökerömpi. Mikä ihme tarkoitti edes perillä? Minulla ei ollut hajuakaan kauan me olimme ajaneet, tai kuinka pitkälti matkaa oli vielä jäljellä. Vastaus ei olisi voinut olla lainkaan epämääräisempi kuin mitä se oli ollut. Miten kukaan voi edes vastata noin? Kai minulla nyt oli oikeus tietää, kuka minut oli napannut kyytiinsä!

Mietin hetken, että olisin avannut auton oven ja hypännyt kyydistä vauhdissa. Päätin kuitenkin luopua ajatuksesta, sillä minne minä olisin mennyt? Minulla ei ollut paikkaa mihin mennä. En kelvannut kenellekään. Paitsi tälle oudolle hiipparille, joka varmaan piti kodissaan jotain ihmissusitarhaa, jota hän sitten esitteli miljonääreille maailman harvinaisimpana kokoelmana. Okei, meni ehkä liian pitkälle, mutta oikeasti. Miksei hän vaan voinut vastata kysymykseeni? Minulla oli täysi oikeus olla ärsyyntynyt ja vihainen tälle miehelle, joka saattoi olla isäni.

Vihdoin auto pysähtyi. En ollut huomannut ajan kulua pohdinnaltani. Olimme ajaneet ison omakotitalon pihaan, joka oli täysin metsän keskellä. Muita taloja ei näkynyt missään. Ei siis naapuria minne juosta jos tämä ei päättyisikään mitenkään hyvin.

Mies nousi ulos autosta, haki takaa laukkuni ja lähti viemään niitä taloa kohti. Hetken aikaa istuin vielä paikoillani, mutta päätin lähteä miehen perään. Muuten en ikinä saisi selvyyttä siitä kuka hän oli.

Kävelin pihan poikki etuovelle ja astuin auki jätetystä ovesta sisään. Laitoin oven takaani kiinni ja jäin seisomaan eteiseen. Talo oli näyttänyt upealta ulkoa päin, mutta sisätilat olivat jotain täysin omaa luokkaansa.

Talo oli modernisti sisustettu, lähes kaikki pinnat valkoista tai lasia, ja eteisestä oli heti näkymä olohuoneeseen ja avokeittiöön. Huonekorkeus oli varmasti lähemmäs viittä metriä ja ikkunoista tulvi valoa sisään.

Yhtäkkiä joku hyppäsi eteeni.

"OSKAR! Sano Nadjalle ettei säikytä vierastamme" naisen ääni kuului jostain kauempaa asunnosta.

Noin 10-vuotias tyttö, oletettavasti Nadja nimeltään, seisoi edessäni pomppimassa innoissaan.

"Heiiii Elilas! Ihanaa kun tulit vihdoinkin" Nadja sanoi ja hymyili. Nadja oli kuin apina sinkoillessaan paikasta toiseen. Ihme, ettei hän heitellyt kärrynpyöriä.

"Nadja, riittää. Elilaksella on varmasti ollut pitkä reissu, anna hänen mennä istumaan", minut tänne tuonut mies ärähti lempeästi. Hän kai sitten oli Oskar? Mikä tarkoitti sitä, ettei hän ollut isäni.

"Istu vaan olohuoneeseen" Oskar sanoi ja viittoi minut istumaan olohuoneen nojatuoliin.
"Vaimoni tuo ihan kohta jotain juotavaa ja syötävää, sen jälkeen voimme jutella asioista, jotka ovat varmasti jääneet sinulle hieman epäselväksi" Oskar totesi vähän pahoitellen.