Geeniperintö

2. Luku - Idea

"Voi vittu mitä paskaa" mutisin ja tuijotin luokan edessä olevalle taululle, jossa opettaja kertoi innoissaan sähkötekniikan mielenkiintoisesta maailmasta.

"Induktanssi on hyvin tärkeä asia ottaa huomioon, kun miettii millaista johtoa valitsee" opettaja selitti hymy huulillaan, aivan kuin aihe olisi ollut maailman huipuin asia ikinä. Kello oli vasta varttia vaille kymmenen ja tunti loppuisi tasalta. Tahdoin jo pois koulusta.

"Onko kellään mitään kysyttävää aiheesta" tuo vanha herra luokan edessä kysyi. Aivan kun ketään oikeesti kiinnostaisi. Viittasin kuitenkin. 

"Niin?" opettaja kysyi ja kerroin kuinka kärsin hirvittävästä päänsärystä ja että saisinko lähteä kotiin. Tietenkin sain luvan, joten lähdin vauhdilla pois. Kaverini jäivät katsomaan perääni kummastuneina.

Kävelin neljännestä kerroksesta portaat alas ja lähdin Pokkitörmän pysäkille. Näin aamuisin bussit kyllä kulkee harvemmin, joten toivoin etten joutuisi odottelemaan kauaa. Pian bussi kurvasikin kohdalleni ja hyppäsin siihen. Tahdoin takaisin kotiin.

Kumpa en olisi palannut kotiin, oli ensimmäinen ajatukseni kun astuin huoneeseeni. Äitini oli ilmeisesti ollut ahkerana koko aamun huoneestani päätellen. Huoneeni oli tyhjä. Tai siis anteeksi, lähes tyhjä, oli hän sentään kiltteyttään jättänyt sinne patjan lattialle. Palasin takaisin aulaan ja menin portaat alas. "Äitiiii" huusin ja kävelin keittiöön.

Siellähän äitini olikin, hymysuin juomassa kahviaan. "Miten sinä tulit näin aikaisin kotiin" äiti kysyi ja katsoi minua kummastuneena. "Tuli pää kipeäksi, miten minun huoneeni on tyhjentynyt?" kysyin samalla äänensävyllä kuin äitini oli aiemmin, vaikka kiehuinkin raivosta. Miten hän oli rohjennut kajota tavaroihini.

"Ajattelin, ettet rikkoisi enempää tavaroitasi. Saat ne takaisin sitten kun opit pitämään tunteesi kurissa" äiti sanoi yhä hymyillen. Äitini hymy ei koskaan kadonnut, edes hänen ollessaan vihainen. Ehkä hänellä oli ikihymy kaiken sen botoxin jälkeen, mitä hän oli itseensä tunkenut.

En saanut sanaa suustani. En ollut uskonut, että äitini voisi olla noin kylmä. Kyllä hän nyt ennenkin oli ollut hieman tunteeton, mutta kohdella noin omaa poikaansa. Hän oli vienyt päiväkirjani, valokuvani, kaikkeni. Varmasti myös lukenut päiväkirjani, ei epäilystäkään. Mutta oikeasti, jättää nyt pelkkä patja. Yksi säälittävä patja. Ihan kuin olisin joku kulkukoira josta nyt piti pitää huolta säälistä.

Päätin asian olla toistaiseksi ja kysyin miten Mija voi. "Ja mitäs se sinua liikuttaa?" äitini kysyi silmät välkehtien. Äiti laski kahvikuppinsa pöydälle läikyttäen kahvia. "Mutta joka tapauksessa, hän tulee kuntoon, toivottavasti jäljet eivät ole pysyviä"

Niin tyypillistä äitiäni, eihän Mijan tunteilla ole mitään väliä, kunhan kasvot eivät ole pilalla. Olin varma, että jossain vaiheessa äitini ajatteli naittavansa Mijan jollekkin rikkaalle miehelle ja tämän silmissä pitäen opetti Mijaa käyttäytymään kuin vanhan ajan naisia. Mitään ei saa miehelle sanoa vastaan ja hartiat eivät saaneet näkyä, vaan ne piti verhota tarpeeksi paljastamattomilla vaatteilla.

Haluaisin nähdä äitini ilmeen kun Mija pistäisi nykyaikaisen kunnon bilemekon päälle, joka olisi ostettu Fiorellasta. Sellaisen joka paljastaisi enemmän kuin peittäisi. Äidin ilme olisi varmasti näkemisen arvoinen. Uskokaa minua.

Jätin äitini kommentin omaan arvoonsa ja jätin hänen hienostuneen keittiönsä jälkeeni. Kävelin tammiportaat ylös ja käännyin  tasanteelta huoneeseeni. Suljin oven perässäni ja hyppäsin patjalleni. Huokaisin ja aloin tuijottamaan kattoani turhautuneena.

En ollut miettinyt vieläkään miten selittäisin tilanteen tyttöystävälleni. Ainakaan huoneeni tyhjyys ei ollut ongelma, sillä Sara ei ollut vielä kertaakaan käynyt edes täällä. Äiti ei antanut tyhjänpäiväisten naisten tulla tänne kyläilemään, hänen sanoin, ei minun.

Pohdin tilannettani kunnes sain älyttömän hyvän idean. Saran perhe piti kenneliä, joten mitenhän vaikeaa olisi soluttautua sinne. Tarvitsisin kyllä apulaisen. Mutta miettikää! Vähänkö olisi mahtavaa olla lähellä Saraa, sillä ihmisenä särkisin vain hänen sydämensä. Jos saisin jonkun viemään minut hänen luo turkin trimmaukseen ja suostuteltua Saran ottamaan minut hoiteisiinsa.

Ei vitsit, tästä tulisi mahtavaa! Saisin aikaa sopeutua uuteen itseeni, en aiheuttaisi kenellekkään harmia ja äitini saisi ansionsa mukaan. Hänen olisi hyvä huolestua välillä, oppisipa kohtelemaan minuakin sitten kunnolla. Lisäksi minulla ei ollut muuten oikein paikkaa johon piiloutua joten näin asia kävisi kätevimmin. Nyt kun vielä löytäisin jonkun auttamaan minua. Joku, joka olisi tarpeeksi luotettava.

Voisin varmaan myös muuttua takaisin ihmiseksi ja vierailla Saran luona ilman epäilystä. Onneksi äiti eikä Mija tuntenut Saraa. Sara asui Iissä, joten he tuskin edes kohtaisivat. Sara ei saisi koskaan edes tietää, että olin karannut.

Ideani ei voisi mennä vikaan, vai voisiko?