Geeniperintö

13. Luku - Jenika

Haukoin henkeäni. Kipu juoksi ympäri kehoani, tuntui kuin olisin ollut tulessa.

"Tule, seuraa minua", joku käski vieressäni, mutta en saanut edes silmiäni auki. Silmäni olivat kiinni ja karjuin kivusta.

Ääneni kaikui koko eteishallin läpi. Kukaan ei kiinnittänyt minuun sen kummempaa huomiota.

En haluaisi muuttua enää koskaan, en jos se tarkoitti, että minun täytyi kestää jotakin näin kauheaa. En ymmärtänyt miksi muut olivat astuneet ovesta niin helposti ja muuttuneet. Mikseivät muut karjuneet nyt kivusta, kuten minäkin?

Kun vihdoin avasin silmäni, näkökentässäni heitti niin pahasti, etten pystynyt keskittymään ihmisiin ympärilläni. He olivat yhtä ihmismassaa, josta en tunnistanut kenenkään kasvoja. Kasvonpiirteet olivat niin sumeita, etten erottanut niitä toisistaan.

Yritin kävellä eteenpäin, vaikka jokainen osa kehostani rukoili minua maahan makaamaan ja lepäämään. Minua pyörrytti ja olin menettää tajuntani.

En voinut pyörtyä. Minun oli pakko saada tietää ketä nämä kaikki ihmissudet olivat. Mitä he halusivat minusta? Miksi minä olin täällä?

En ollut edennyt ovelta montaa askelta, mutta tiesin, että kohta kaatuisin räminällä lattialle. En jaksanut enää.

Olin jo luovuttamassa, mutta samalla hetkellä joku tuli tukemaan minua ja pitämään pystyssä.

"Thanks dude" heitin väsyneesti. En jaksanut keskittyä, joten päästin suustani ensimmäisen mieleeni tulleen asian.

"Hei, ensinnäkin, mä en oo dude, vaan dudette"

"Toisena, en jaksa siivota mitää verilammikkoo ku kolautat pääs kivilattiaan, et voisiks alkaa ny tulee" minua auttanut hahmo ivasi närkästyneenä.

Niin, olisi ehkä pitänyt miettiä ennen kuin olin aukaissut suuni. Hienoa, lisää vihamiehiä, tai siis naisia.

Hänen äänensä oli kuitenkin jotenkin tuttu. Asia jäi häiritsemään minua. Missä ihmeessä olin kuullut hänen äänensä aiemmin?

Hän oli... Olin aivan varma, että tunsin hänet. Yhtäkkiä minulla syttytti. Tämä nainen oli se sama susi, joka pelasti minut aiemmin Kristjanilta.

Ja minä olin tietysti alasti. Vaatteeni olivat jääneet keskelle metsää, joten tässä sitä nyt oltiin.

Puna lehahti kasvoilleni ja tuijotin jalkoihini sanomatta enää sanaakaan. Minua nolotti koko tilanne, eikä se varsinkaan auttanut, että tarvitsin apua eteenpäin kulkemiseen.

Neiti Dudette, mikälie hänen oikea nimi olikaan, saattoi minua eteenpäin. En jaksanut pohtia, minne hän oli minua viemässä. Olin kiitollinen, että hän vaivautui edes auttamaan minua.

Kävelimme hiljaisuuden vallitessa eteenpäin. Tunsin, kuinka jokainen lauman jäsenistä seurasi meitä katseellaan.

Onneksi emme menneet pitkälle, sillä olimme tuskin kävelleet edes kymmentä metriä, kun pysähdyimme.

"Jos joku viittis millää avaa ovee, nii ois hei tosi kiva" auttajani tokaisi lauman suuntaan.

Meni hetki, ennen kuin kukaan laumasta liikkui. Pian joku tuli kuitenkin avainnipun kanssa avaamaan ovea.

Kun ovi aukesi, päätin jaksaa itse loppumetrit.

Irrottauduin pelastajani otteesta ja heittäydyin sängylle sen kummempia miettimättä. Vihdoinkin pääsin makuultaan lepäämään.

"Hei mä tuon yöpöydälle sulle puhtaat vaatteet ja yritän saada sen päiväkirjan kans, kerta se on niin tärkee sulle", minut tänne auttanut nainen sanoi, ja samalla nakkasi peiton minun päälleni.

"Thanks Dudette" naurahdin hänelle uupumuksestani huolimatta.

"Joo, ihansama, mun nimi on Jenika" hän vastasi.

"Joojoo, Jensku" virnistin Jenikalle.

Häntä oli niin loistava kiusoitella, sillä huomasin hänen hermostuvan nopeasti pienimmistäkin asioista.

Jenika vain huokaisi ja pudisteli päätään.

"Mees ny nukkumaa" hän sanoi samalla kun kääntyi lähteäkseen huoneesta.

Jenika kuitenkin kääntyi ovella vielä minuun päin.

"Elilas, kuule, tosi kiva nähdä sut vihdoin livenä"

Vihdoin? Mistä hän tunsi minut? Naiset ovat aina tällaisia, sekoittaa minun pääni. Mitä minä olisin voinut vastata? "Kiva nähdä suakin", mutta enhän minä tuntenut koko ihmistä.

Oli todella turhauttavaa kun tuntui, että ihmiset tiesivät täällä asiani paremmin kuin minä itse.

Painoin kuitenkin pääni tyynyyn ja kiedoin peiton tiukemmin ympärilleni sanomatta sanaakaan. Kipu oli onneksi jo helpottanut, mutta olin yhä todella uupunut. Minun oli pakko saada unta.

Suljin silmäni ja yritin nukahtaa. Toivottavasti en heräämiseni jälkeen joutuisi taas pakenemaan, vaan saisin levätä tällä kertaa vähän kauemmin. Vaikka sitten edes muutaman päivän.

Ruokakin olisi ihan kiva, joten toivottavasti he söivät oikeaa ruokaa, eikä mitään verisiä kauriin jänteitä. En todellakaan olisi tyytyväinen järsimään ja koluamaan jotain luunpalaa.

Kumpa tietäisin ihmissusista enemmän. Epätietoisuus sai minut turhan varautuneeksi. En tiennyt mitä odottaa, joten odotin tietysti pahinta.

Vihdoin uni saavutti minut ja pääsin nukkumaan.