Geeniperintö

12. Luku - Lauma

Me juoksimme yhä korkeammalle kohti vuoristoa. En tiennyt minne olimme menossa, mutta en välittänyt. Ainakin pääsin eroon Kristjanista.

Tunsin kuitenkin hieman häpeää, sillä olin lähtenyt, vaikka Vanessa oli käskenyt meitä pysymään talossa kunnes he palaisivat. He näkivät Oskarin kanssa vaivaa saadakseen laumansa hyväksymään minut, ja mitä minä tein? Karkasin.

Olin pahoillani siitä, että olin pettänyt heidän luottamuksensa. He olivat ottaneet minut suojiinsa, puolustanut minua laumalleen ja huolehtineet minusta. Olin aiheuttanut todennäköisesti pettymyksen heille.

Toisaalta nyt he eivät joutuisi kärsimään siitä, että olivat piilotelleet ja puolustaneet minua. Olin yksi iso ongelma, niin kuin Kristjan asian ilmaisi.

En todellakaan voinut jäädä sinne odottelemaan, mitä minulle kävisi. Yritin puolustella tekoani itselleni. Mikaela ja Kristjan saivat keskenään selvittää ongelmansa. Minua ei tarvinut vetää siihen mukaan lainkaan.

Kunhan Vanessa, Oskar ja Nadja palaisivat takaisin kotiinsa, voisin minäkin luultavasti palata. Jos he siis yhä huolisivat minut.

En tiennyt mikä minua tällä kertaa odotti, mutta toivoin, että vihdoin voisin palata kaiken tämän sekoilun jälkeen tavalliseen arkeen.

Elämäni oli ollut aiemmin tappavan tylsää, mutta nyt se oli ainoastaan tappavaa. Minusta tuntui, että olin jatkuvasti vaarassa ja ongelmissa. Enkä ollut varma, pidinkö siitä yhtään.

Kiipesimme ylemmäs ja ylemmäs. Metsän lehtipuut alkoivat jo kasvaa yhä harvemmassa. Suutani alkoi jo kivistää, sillä olin kantanut melko pitkän matkan päiväkirjaa. Minun teki mieli sylkäistä se suustani maahan ja jättää se taakseni.

Ehkä olisikin parempi, etten saisi asioita selville. En tiennyt mitä odottaa, mutta luultavasti se ei tulisi olemaan mitään mukavaa luettavaa.

"Pysähdy" kuulin yhtäkkiä, ääni pysäytti ajatteluni. Seisahduin nopeasti paikoilleni. Tämä tuntematon susi, joka minut oli auttanut pulasta oli myös pysähtynyt.

Seisoimme täysin hiljaa, kunnes joka puolelta alkoi kuulua ulvontaa. Kaikkialta kuului juoksuaskelten ääntä ja pian joukko susia ympäröi meidät.

Kanssani kulkenut susi kumartui, kuin osoittaakseen kunniaa sysimustalle sudelle, joka seisoi edessämme.

Tunsin oloni kiusalliseksi, koska en tiennyt mitä tehdä. Odotettiinko minunkin kumartavan tälle mustalle sudelle, joka selvästi oli komennossa.

Kaikki tuijottivat minua silmä kovana. Astuin askeleen eteenpäin, mutta sitä minun ei olisi pitänyt tehdä. Nyt sudet ärähtelivät ympärilläni agressiivisesti.

Astuin nopeasti askeleen taaksepäin ja kumarsin. Olin äskenkin aikonut kumartaa, mutta ilmeisesti lähestyminen tätä mustaa sutta ei ollut toivottua.

Musta susi kääntyi ja lähti johtamaan joukkoa kohti pientä vuoristopolkua. Kolme sutta seurasivat häntä, lopulta kanssani ollut susi lähti heidän peräänsä, ja ilmeisesti minunkin oli tarkoitus seurata heitä. Susista kaksi jäivät taakseni odottamaan, että lähtisin ja kun vihdoin lähdin eteenpäin, he seurasivat minua. Ikään kuin he vahtisivat minua, mutta miksi? En minä tarvinnut valvontaa.

Jolkottelin kuitenkin lauman perässä ja toivoin, että pääsisin pian syömään ja lepäämään. Vaikka kehoni olikin parantunut kivuista ja ruhjeista muututtuani sudeksi, aloin jo olla melko uupunut ja nälkäinen. Olimme juosseet ties kuinka monta tuntia, ilman taukoja.

Ei minua oltu luotu tällaiseen. En ollut mitenkään urheilullinen, eikä sudeksi muuttuminen muuttanut sitä. Kylkiluuni lähinnä paistoivat läpi, ja olin erittäin hintelä verrattuna tämän lauman jäseniin.

Jatkoimme matkaa, ja pian saavuimme pieneen kylään. Rakennukset olivat lähes yksinään kivitaloja, joiden kiviaidat olivat lähtenyt lohkeamaan ja romahtamaan paikoitellen. Pihojen kasvillisuus oli päässyt villiintymään ja vain harva talo näytti asutulta. Hyväkuntoisia taloja oli todella harvakseltaan.

Kävelimme kylän poikki ja ihmettelin, eivätkö kylän asukkaat ihmetelleet vaeltavaa susilaumaa kylässään. Kyläläisiä ei kylläkään näkynyt. Kylä oli tyhjä ja hiljainen.

Missä ihmeessä kaikki asukkaat ovat, kummastelin. Kuitenkin osa taloista oli selvästi asuttuja.

Lähdimme kulkemaan yhtenä laumana kylästä pois päin syrjäistä tietä pitkin. Minun täytyi kerätä kaikki voimani, jotta pysyin lauman mukana.

Pian edessämme näkyi luultavasti lähemmäs kahden metrin korkuinen kivimuuri, joka oli täysin köynnöksien peitossa.

Kiersimme muurin viertä oikealle ja huomasin mustat rautaiset portit. Kuljimme porttia kohti, ja kun pääsimme portille, kaikki pysähtyivät.

Sysimusta susi painoi tassunsa portissa olevaan laattaan, joka alkoi hehkumaan sinisenä. Portti alkoi aukeamaan edessämme, hitaasti naristen.

Astuimme portista sisään ja edessämme seisoi vanha kartano. Vaikka kartano olikin vanhan oloinen, sitä oli selvästi kunnostettu ja piha oli hyvin hoidettu.

Sudet kulkivat yksi kerrallaan kartanon ovista sisään. He muuttuivat takaisin ihmishahmoon oven suussa ja astuivat sisään.

Seuraavaksi oli minun vuoroni. Epäröin hetken, mutta takanani seisovat sudet näyttivät kärsimättömiltä.

Toivoin ettei takaisin ihmiseksi muuttuminen sattuisi niin paljon kuin sudeksi muuttuminen. En nimittäin kestäisi enää yhtään kipua tälle päivälle.

Astuin ovista sisään ja ei, kipu ei ollut samanlaista kuin sudeksi muuttuessa. Se oli jotain paljon pahempaa.