Geeniperintö

22. luku - Pako

Seisoskelimme kartanon pihalla Jenikan kanssa. Oli taas minun ulkoilupäiväni. Oli kulunut vasta kaksi vuorokautta siitä kun laadimme suunnitelmaamme. Nyt odotin malttamattomana merkkiä, kohta alkaisi tapahtumaan.

Tuuli tuiversi tukkaani ja istahdin ruohikolla. Ehkä tänäänkään ei olisi mahdollista toteuttaa suunnitelmaamme. Minä vain istuin ja odotin. Olimme joutuneet lykkäämään suunnitelmaa pariinkin kertaan, mikä epäilytti minua. Ehkä Jenikan tuntemat miehet eivät olleetkaan oikeasti auttamassa meitä. Entä jos he olivat vaan vakoilleet meitä ja nyt kertoisivat lauman johtajalle suunnitelmasta naureskellen partaansa. Olin ollut niin typerä luottaessani citysusiin vain koska Jenikan mielestä he pystyisivät auttamaan Kristjania pakenemaan.

PAM! Yhtäkkiä kuului räjähdys, ja korvissani soi. "Mitä helvettiä" huusin, mutta ääneni hukkui meluun. Jenika yritti vastata minulle jotain, mutta en kuullut mitä Jenika yritti sanoa. Hän viittoi minua kuitenkin seuraamaan itseään, ja lähdinkin hänen peräänsä itsekseni mumisten. Mistään tällaisesta ei oltu sovittu.

Olin raivoissani. Meidän piti olla huomaamattomia. Pelastaa Kristjan ja häipyä täältä. Ei aiheuttaa pahemman luokan kriisiä ja hämmennystä. Korvissani soi räjähdyksen jäljiltä enkä vieläkään kuullut mitään. Jenika pyysi eleillään seuraamaan häntä ja juoksin hänen peräänsä. Hän kääntyi mennäkseen takaisin sisälle ja yritin pysäyttää hänet. Oliko hän hullu? Joko räjähtäisimme seuraavan räjähteen mukana tai jäisimme itse vangeiksi kun suunnitelmamme paljastuisi.

Ennen kun ehdin miettimään asiaa tarkemmin, Janez syöksyi kartanosta meitä kohti ja huusi meidät hänen luokseen. Jenika seurasi vastahakoisesti perässäni.

"Meidän on pakko häippästä täältä" hän sanoi. Jenika katsoi minua anelevasti. Tiesin, mitä hän halusi. Meidän pelastavan Kristjanin. Mutta miten hän oletti meidän pääsevän Janezilta pakoon? Mietin, voisimmeko taivutella häntä auttamaan meitä. Janez oli ollut viime päivät jatkuvasti kannoillamme ja tarkkaillut meitä herkeämättä. Vaikka hän olikin antanut vapauden käväistä metsässä, saattaisi tämä olla kuitenkin jo liikaa jopa miehelle joka oli aiemminkin joustanut sääntöjen suhteen.

"Ihan oikeesti, teidät on pakko saada turvaan, laumanjohtajan käsky" hän karjaisi. Katsoimme Jenikan kanssa toisiamme. Mitä ihmettä me nyt tekisimme? Suunnitelman piti alunperin olla täysin erilainen, enkä nyt tiennyt mitä meidän tuli tehdä. Aiheuttaisimmeko enemmän haittaa jos menisimme takaisin kartanolle? Voisimmeko pelastaa Kristjanin vai olisimmeko vain tiellä?

"Lähdetään täältä" tokaisin ja katsoin Jenikaa.

"Entä..." Jenika ei ehtinyt lopettaa lausettaan kun mulkaisin häntä jotta hän hiljenisi. Emme saisi paljastaa mitään Janezille ennen kuin tiesimme voisiko häneen luottaa.

"He pärjäävät kyllä" lohdutin Jenikaa. Janez ei ikinä arvaisi minun tarkoittavan miehiä, jotka hyökkäsivät tänne pelastaakseen Kristjanin, ei niitä jotka puolustivat kartanoa hyökkäykseltä.

"Mennään" huusin kun kuului uusi pamaus. Tiesin olevani pelkuri kun halusin paeta, mutta en keksinyt parempaakaan ratkaisua. Voisimme laatia uuden suunnitelman myöhemmin, mikäli miehet eivät saisi Kristjania pelastetuksi. Sellaisen suunnitelman, jota kukaan ei sotkisi ja olisi kertomatta suunnitelmien vaihdoksesta. Olin edelleen kiukkuinen tilanteesta, sillä citysudet olivat luvanneet, että minä ja Jenika olisimme järjestäneet draamakohtauksen kartanossa ja harhauttaneet kaikkia sillä välin kun he olisivat saaneet rauhassa hakea Kristjanin ulos. Tiesimme milloin Kristjania käytiin katsomassa, joten hänen poissaoloaan ei oltaisi huomattu muutamaan tuntiin. Minä ja Jenika olisimme jääneet kartanoon, jotta emme olisi vaikuttaneet syyllisiltä.

Juoksimme Janezin perässä ja kuljimme soratietä pitkin kohti läheistä kylää. Janez näytti tuntevan kylän läpikotaisin ja johdatti meidät hämärälle kujalle. Aloin jo epäillä Janezin motiivia johdattaa meitä tänne, sillä en nähnyt pakoreittiä missään, eikä kujalla ollut mitään, mihin olisimme voineet olla matkalla. Janez kuitenkin kulki punatiilistä seinää kohti ja koputti siihen kolmesti. Sitten hän kuiskasi jotain ja seinästä siirtyi pala sisäänpäin.

"Tulkaa, nopeasti" hän tiuskaisi ja seurasimme häntä sisään. Olin ihmeissäni. Minne ihmeeseen olimme joutuneet?

"Ku-kuinka tiesit tästä paikasta" Jenika uteli. Hän oli selvästi yhtä häkeltynyt kuin minäkin.

"Asuin täällä penskana" Janez totesi melko kuivasti ja johdatti meidät kivisiä portaita pitkin ylös. Päästessämme tasanteelle hän kaivoi taskustaan avaimen ja avasi oven numero 304. Menimme hänen perässään huoneeseen.

"Mikä tää paikka on" kysyin Janezilta.

"Mä asun täällä" Janez murahti ja sulki oven perässään.

"Asut täällä? Siis mä luulin et sä elät kartanossa" kysyin hämmentyneenä.

"Joo, no, mul on kämppä myös täällä kun en luota siihen et kartano ois maailman turvallisin. Mut me ollaan täällä turvassa, jos te tiiätte mitä tuolla tapahtu nii nyt ois hyvä hetki kertoo" Janez sanoi tuijottaen meitä kuin epäilisi meitä jostain.

Katsoimme Jenikan kanssa toisiamme. Mitä me kertoisimme Janezille? En kuitenkaan saanut sanottua mitään, sillä Jenika purskahti itkuun. Voi helvetti, ajattelin, mitä nyt taas? Olimme turvassa ja yritin keksiä Janezille uskottavaa tarinaa siitä, mitä tiesimme tapahtumista, sillä selvästi hän epäili jotain ja jos esittäisimme tietämättömiä, no, se nyt vaan ei menisi läpi. Jenika jatkoi itkemistään enkä tiennyt mitä minun olisi pitänyt tehdä. Lohduttaa? En minä osannut.

Janez ojensi Jenikalle nenäliinoja minun seisoskellessa hämmentyneenä vieressä.

"Minua pelottaa" Jenika kuiskasi. Toivoin ettei Jenika paljastaisi nyt mitään, mitä saisimme myöhemmin katua. Janez oli tuonut meidät tänne laumanjohtajan pyynnöstä, joten tuskin hän hirveän innokas olisi pettämään hänet.

"Ei mitään hätää" yritin lohdutella Jenikaa parhaan kykyni mukaan ja talutin hänet Janezin sohvalle istumaan.

"Rakastan häntä, mitä jos hänelle sattuu jotain" hän nyyhkäisi.

"Kaikki hyvin, hän selviää kyllä" sanoin ja silitin Jenikan kättä rauhoittavasti. Kävin samalla mielessä keskusteluamme, että olemmeko tulleet paljastaneeksi Janezille jotain tilanteesta. Emme vielä, huokaisin helpotuksesta. Janez ei tiennyt ketä Jenika tarkoitti, mutta minä tiesin. Tieto upposi yhtäkkiä tajuntaani. Jenika sanoi rakastavansa Kristjania. Nousin Jenikan vierestä ylös ja puristin käteni nyrkkiin ja yritin pysyä tyynenä. Minun teki mieli huutaa ja raivota Jenikalle, sillä oli älytöntä, että hän rakastaisi Kristjania. Sitä hirviötä. Jenika tiesi mitä Kristjan oli minulle aiheuttanut ja silti hän oli nyt sen puolella. Halusin minäkin pelastaa Kristjanin, koska se oli oikea teko. Tämä oli kuitenkin minulle liikaa. Iskin nyrkin tiiliseinään ja Janez mulkaisi minua samantien vihaisena.

"Voisko joku pikkuhiljaa selittää et mitä tääl on tekeillä" hän ärjyi meille. Minä pitelin kivusta pistelevää nyrkkiäni ja Jenika nyyhkytti yhä sohvalla katsoen minua hämmästyneenä reaktiostani itkuisilla silmillään.

Mitä meidän olisi pitänyt sanoa, ihmettelin. Katsoin ulos ikkunasta ja pysyin hiljaa. Minun olisi parempi olla sanomatta mitään, sillä tiesin, että heti kun avaan suuni niin alottaisin Jenikalle karjumisen. Jenika pysyi myös vaiti, kai aavistaessaan syyn kiukkuuni.

"Vittu teiän kanssa" Janez sylkäisi.

"Mut mä kerron laumanjohtajalle et te tiiätte tästä jotain jos ette kerro mulle" Janez uhkaili.

Hän voisi kertoa joka tapauksessa jos paljastaisimme hänelle suunnitelmamme. Saisimmeko puhuttua hänet ympäri meidän puolellamme? Pitäisikö meidän ottaa se riski?