Geeniperintö

10. Luku - Selviytyminen

"Mitä helvettiä" huusimme Kristjanin kanssa yhtä aikaa.

Astuin Mikaelasta äkkiä kauemmaksi ja katsoin häntä ärsyyntyneenä. En tosiaan ollut odottanut tätä. Olin halunnut vain olla ystävällinen päästäessäni hänet huoneeseeni.

"Just joo, turha esittää viatonta" Kristjan tuhahti.

"Ja mitä se sua kiinnostaa mitä mä teen" Mikaela sanoi Kristjanille ohittaen minut täysin.

"Sulla näytti olevan tosi hauskaa äsken Isabellan kanssa, joten luulis ettei mun tekemiset paljoo liikuttais" Mikaela jatkoi ja tuijotti Kristjania haastavasti.

"Mikaela, sä käsitit väärin! Mul ei tosiaa oo mitää säätöö muiden kaa, toisin ku näköjään sul on" Kristjan sanoi vihaisena ja loi minua kohti halveksivan katseen.

Mikaela oli siis käyttänyt minua vain kostaakseen Kristjanille. Kristjan varmaan vihasi minua entisestään, jos se vain oli mahdollista.

"Sä oot kun isäs, susta ei oo ku harmia" Kristjan totesi minulle.

"Sä taas et tiiä mun isästä mitään" huusin takaisin, vaikka enhän minä tiennyt itsekään.

Kristjan kaivoi taskustaan esiin jotain. Mijan antama päiväkirja. Olin unohtanut koko asian, ja nyt Kristjan roikotti kirjaa edessäni.

"Jaksat esittää ettet tiiä isästäs mitään, mutta kummasti sulla on sen päiväkirja, jossa on selitetty kaikki. Oli tosi mielenkiintoista luettavaa" Kristjan sanoi.

"Anna se tänne" huusin vihaisena ja jatkoin; "mä en oo lukenut sitä vielä"

"Niin varmaan" Kristjan sanoi kyllästyneen oloisena. Hän esitti haukottelevansa ja katsoi yhä suoraan silmiini.

Mikaela katsoi tappeluamme ihmeissään. Kristjan ei selvästikään ollut kertonut vihansa syytä hänelle. Muuten hän olisi voinut pysyä riidastamme paremmin kärryillä.

Siitäs sait Draamakuningatar, ei kaikki koske aina sinun kaltaisiasi, ajattelin. Inhosin, että Mikaela oli käyttänyt minua kostaakseen Kristjanille. Olin jo peruskoulussa inhonnut tyttöjä, jotka kehittivät draamaa kaikesta mahdollista, ja välillä mahdottomastakin. Sen takia olin aina hieman ulkopuolinen, sillä kiersin kaukaa ihmiset, jotka hakivat huomiota.

"Aii, pikku sudenpentuko haluaa kirjansa" Kristjan ärsytti minua tahallaan ja keskeytti ajatukseni.

Totta kai halusin sen. Se oli minun.

Enkä pystynyt enää hillitsemään itseäni. Ihan kuin se olisi minun vikani, että hänen tyttöystävänsä suuteli minua. Tai se, että isäni oli tehnyt joskus jotain, mistä en edes tiennyt. Tai edes se, että Kristjan oli lukenut kirjan ja minä en.

"Saatanan varas" sihisin ja ennen kuin huomasinkaan, olin Kristjanin kurkussa kiinni yrittäen tukehduttaa hänet. Kristjan irrottautui otteestani kuitenkin helposti ja heitti minut päin seinää.

Vaikeroin. Jäin maahan makaamaan ja vaikka yritin, en jaksanut nousta pystyyn. Polttava kipu juoksi ympäri kehoani.

Minun oli saatava tuo kirja takaisin. Sitten ymmärtäisin, miksi minuun suhtauduttiin niin epäluuloisesti. Kirja oli avain kaikkeen ja nyt se oli Kristjanilla.

Kristjan katsahti minua ja oli jo kävelemässä luokseni, mutta Mikaela tarttui hänen käteensä ja pysäytti hänet. En tiedä oliko hän huolissaan siitä, että Kristjan tappaisi minut vai eikö hän ollut saanut kaipaamaansa huomiota.

Olin kuitenkin kiitollinen, sillä minusta ei olisi ollut mitään vastusta Kristjanille.

Hengitin raskaasti ja mietin mitä voisin tehdä. Minun oli kuitenkin pakko saada tuo kirja, joten nousin vaivoin pystyyn. Yritin olla mahdollisimman hiljaa ettei Kristjan huomaisi minua.

Kristjan ja Mikaela olivat onneksi nyt uppoutuneet riitelemään parisuhdekiemuroistaan, joten he eivät huomanneet minun nousseen pystyyn. Tilaisuuteni saada kirja takaisin oli tullut.

Viimeisillä voimillani juoksin kohti Kristjania ja nappasin häneltä päiväkirjan. Ennen kuin Kristjan ehti reagoida, juoksin ovesta ulos kohti alakerran portaita. Minun oli päästävä pois täältä.

Hyppäsin portaat alas nopeasti kivuistani huolimatta ja ryntäsin ulko-ovelle. Käännyin katsomaan taakseni, Mikaela ja Kristjan juoksi perääni portaita pitkin. Nyt oli mahdollisuuteni paeta, jos toimisin nopeasti.

Avasin oven ja juoksin metsän reunaan. Kristjan yritti lähteä perääni, mutta Mikaela roikkui yhä hänessä hidastaen hänen vauhtiaan. Kristjan ei päässyt portaita pidemmälle, sillä ihmisiä alkoi kerääntyä eteiseen kiinnostuneena siitä mistä oli kyse. Kristjan loi minuun viimeisen katseen, ennen kuin otti Mikaelan syleilyynsä ja kuiskutti jotain hänen korvaansa.

Lähdin nopeasti jatkamaan matkaani metsään, sillä en tiennyt aikoiko Kristjan lähteä perääni tilanteen rauhoituttua hänen ja Mikaelan välillä.

Juoksin minulle tuntemattomassa metsässä eteenpäin niin kauan kuin jaksoin. Lopulta kompastuin ja jäin maahan makaamaan. Minulla ei ollut voimia enää nousta ylös. Olin uupunut, enkä jaksanut pitää edes silmiäni auki.

Toivottavasti Kristjan ei löydä minua, oli viimeinen ajatukseni ennen kuin suljin silmäni.