Geeniperintö

1. Luku

Makasin sängylläni tuijottaen valkoiseksi maalattua kattoani. Lähiaikoina oli tapahtunut niin paljon, en tiennyt miten jatkaisin elämääni tästä eteenpäin.

Käännyin kyljelleni ja katsoin kelloa, vasta neljä. En ollut nukkunut hyvin koko yönä. Huokaisin ja nousin ylös sängystä.

Tunsin pörrömaton pehmeyden jalkojeni alla. Lampsin laiskasti kylpyhuonettani kohti ja avasin oven.

Otin pesualtaan alla olevasta kaapista puhtaan pyyhkeen ja nakkasin sen pesukoneen päälle. Nousin suihkukaappiin ja annoin höyryävän veden pestä pois huoleni. Tai ainakin yritin. Olisipa se ollutkin niin helppoa, sillä stressi ei ottanut heltyäkseen. Olin illalla muuttunut sudeksi. Helvetin hyvää 16-vuotispäivää vaan.

Vanhempani eivät olleet vaivautunut kertomaan, että suvussani kiersi kirous, joka muuttaa ihmiset ihmissusiksi heidän täytettyään 16.

Kaiken hyvän lisäksi se tuli vain perheen vanhimmalle lapselle. Suvun mustan lampaan sijaan olenkin susi. En voinut vieläkään uskoa asiaa todeksi.

Rakas isäni kuoli ollessani 3-vuotias. Hän oli ollut perheensä ainoa ja siten vanhin lapsi, joten olin asian kanssa yksin. Olin nyt kuin Twilightin Jacob.

Eikä sillä edes naisia saa, kun tytöt niin tykkää Edwardista. Jos kertoisin asiasta jollekkin, minut varmaan suljettaisiin eläintarhaan. Tai vielä pahempaa, johonkin tutkimuslaitokseen koe-eläimeksi.

Suljin vesihanan ja astuin ulos suihkukaapista. "Olis kyllä helpompaa varmaan muuttua sudeksi ja ravistella itseni kuivaksi niin kuin koira" sanoin ääneen ja naurahdin ajatukselleni.

Otin kuitenkin pyyhkeen ja kuivasin itseni. Pesin hampaani ja tuijotin itseäni peilistä. Etsin itsestäni muutoksia. Ei mitään, näytin yhä samalta.

Kunnes pääsin silmiini. Entiset järvensiniset silmäni olivat nyt kuin jään pinta. Vaaleammat ja kirkkaat. Säikähdin itsekin katsettani. Käänsin äkkiä katseeni pois peilistä ja kävelin ulos huoneesta.

Makuuhuoneeni oli kuin myrskyn jäljiltä. En todellakaan ollut ottanut eilistä muuttumistani hyvin vastaan. Huoneessa oli täysi kaaos ja puolet tavaroista rikki. Katsoin murheellisena valokuvakehystä jonka lasi oli särkynyt. Kuvassa olin minä ja pikkusiskoni Mija. Olin menettänyt eilen malttini ja siskoni oli seissyt edessäni yrittäen rauhoittaa minut. Hänen olisi pitänyt väistää ja juosta karkuun, ei seisoa edessäni. En pystynyt hillitsemään itseäni sutena, olihan se minun ensimmäinen kertani.

Mietin miten siskolleni oli käynyt. Hänen kasvonsa olivat olleet aivan veressä kun viimeksi näin hänet. En voinut uskoa, että olin satuttanut häntä. Minut helvetti soikoon pitäisi puolustaa häntä, ei satuttaa. Tunsin oloni niin petetyksi, olin varmasti tuomittu helvettiin.

Miksi asioiden piti muuttua. En toivonut mitään muuta enemmän kuin sitä, että asiat olisivat kuten ne olivat vielä pari päivää sitten. En uskaltanut poistua huoneestani, pelkäsin pahinta. Mitä jos Mijaa oli sattunut pahasti. Mitä jos hän vihaisi minua nyt?

En antaisi ikinä itselleni anteeksi jos hän ei paranisi kuntoon. Vihasin itseäni asian takia. Äitini yritti lohduttaa minua, mutta en muistanut puoliakaan mitä hän oli illalla sanonut. En halunnut muuttua enää koskaan. Ensimmäisen kerran jälkeen muuttuisin kuulemma vain jos tuntisin oloni uhatuksi. Pystyin myös muuttumaan omasta tahdostani, mutta se oli viimeinen asia jota halusin.

Kuulin koputuksen oveltani. "Elilas, oletko jo ylhäällä" kuulin äitini äänen sanovan.

Voi luoja, oikeastikko? On hänellä pokkaa tulla pirteänä tulla koputtelemaan ovea tähän aikaan aamusta. Varsinkin sen jälkeen mitä eilen tapahtui. Äiti avasi oveni ja katsoin tuota naista raivoissani. Hänen ruskeat hiuksensa roikkuivat olkapäillä hänen kävellessään peremmälle huoneeseeni. Olin luottanut koko elämäni tuohon naiseen ja näin minua siitä kiitettiin.

Tuntui kuin hän olisi salaisuudellaan puukottanut minua selkään. Katsoin äidin kasvoja, tietenkin hän oli meikannut ennen tänne tuloaan. Hänen suipot punaiseksi maalatut huulet olivat mutrussa ja silmät kuin kotkalla.

"Elilas-kulta, tiedän asian tulleen sinulle hieman yllätyksenä, mutta on kouluaamu, sinun pitää kohta olla jo menossa" äiti sanoi hymy suullaan.

Oliko tuo nainen hullu. Vai että hieman yllätyksenä. Katsoin häntä järkyttyneenä. "Ookkonää aivan tosissas" kysyin kulmiani kurtistaen.

"Älä puhu tuota hirvittävää murretta Elilas, olen sanonut siitä jo monta kertaa, ja vastauksena kysymykseesi, olen täysin tosissani. Sinulla ei ole mitään syytä olla poissa koulusta, näytät minusta aivan terveeltä"

"Oikeastikko? Ei luoja äiti, etkö todellakaan sattunut huomaamaan miksi muutuin eilen? Aiotko todella käyttäytyä kuin mitään ei olisi tapahtunut?" huusin vihaisena. En voinut uskoa tätä todeksi.

"Sitä ei tapahtunut. Eikä tule jatkossakaan tapahtumaan. Olet häpeäksi koko suvulle, sinä muutuit hirviöksi. Tiedät itsekin mitä teit siskollesi. En aio sietää sitä talossani, katsokin ettet muutu enää koskaan" äiti sanoi rauhallisella äänellä ja hymyili yhä.

En voinut uskoa hänen puhettaan. Aivan kun olisin aivan tahallani syntynyt tälläiseksi. Ihan kuin olisin voinut valita. Katsoin häntä täysin järkyttyneenä. Sisälläni alkoi kuplimaan, mutta päätin rauhoittua. Vaikka tuo nainen ansaitsikin opetuksen, en halunnut ottaa sitä riskiä, että muuttuisin taas hirviöksi.

"Hyvä on äiti, voisitko poistua niin pukeudun ja lähden" sanoin rauhallisella äänellä. Olin yllättynyt, että pystyin pitämään ääneni noin rauhallisena, vaikka todellisuudessa halusin kuristaa äitini siihen paikkaan.

Äitini poistui arvokkaasti huoneestani ja sulki oven perässään. Huokaisin ja katsoin ovea. En todellakaan halunnut lähteä huoneestani. Minua pelotti, että törmäisin Mijaan. En pystynyt kuvittelemaankaan vihaa jonka joutuisin silloin kohtaamaan.

Menin vaatekaapilleni ja otin sieltä puhtaat vaatteet. Farkut ja siistin kauluspaidan. Äiti järkyttyisi jos näkisi minut hupparissa. Onneksi minun ei sentään tarvinnut pitää suoria housuja. Heitin reppuuni koulukirjat ja lähdin huoneestani kiireellä. Lähes juoksin portaat alakertaan ja nappasin äkkiä eteisestä takkini. Tungin kengät jalkaani ja lähdin ulos tuosta kirotusta talosta.

Päästessäni bussipysäkille huokaisin helpotuksesta, en ollut törmännyt Mijaan. Vaikka olinkin hänestä huolissani, en ollut valmis kohtaamaan häntä. Olisi pitänyt kysyä hänestä äidiltänä.

Nostin pääni ylös ja katsoin suuntaan, josta bussi tulisi. Rukoilin, että selviäisin tästä päivästä. Minun olisi ryhdistäydyttävä ja alkaa elämään päivä kerrallaan. En ollut valmis tälläiseen elämään, mutta nyt oli pakko.

Bussi numero 20 saapui ja hyppäsin sen sisään. Näytin lukijaan bussikorttiani ja kävelin linja-auton perälle tyhjään istuimeen. Auto lähti liikkeelle ja katsoin ulos ikkunasta.

En todellakaan toivonut tätä elämää itselleni.