Geeniperintö

16. Luku - Vanki vai vieras

Huokaisin. Oliko ovi kiinni siksi, että minä en pääsisi ulos, vai siksi, ettei kukaan pääsisi sisään. Olinko vanki vai vieras?

En ymmärtänyt koko ennustusta. Jenika näytti suhtautuvan asiaan vitsillä, eikä näyttänyt uskovan siihen.

Otin kuitenkin vihdoin päiväkirjan taskustani ja silittelin sen kantta. Minun olisi ehkä pakko avata se ja ottaa asioista selvää. En ollut kovinkaan kiinnostunut isäni ajatuksista, ja minua pelotti. Minua pelotti se mitä saisin selville isästäni, mutta myös se, mitä saisin selville itsestäni.

Aukaisin kirjasta esiin ensimmäisen sivun. Katsoin sivua tarkkaan. En kuitenkaan tunnistanut käsialaa. Se ei selvästikkään ollut isäni. Hänen kirjoitukset olivat samanlaista harakanvarvasta aivan kuten minunkin käsialani oli. Ainakin sen olin perinyt isältäni, siitä ei ollut mitään epäselvyyttä.

Aloin lukemaan ensimmäistä sivua; "Ennustus kertoo; Lapsi syntyvä uuden kuun aikaan, hän joka laumat yhdistää. Älkööt tulko erehtyneeksi, kahdesta pojasta vahvin voittakoon. Estää et siis voi, ennustus raukeaa vasta käydessään toteen."

En ymmärtänyt koko tekstiä. Mistä kahdesta pojasta? Miten he olivat päätelleet toisen niistä olevan minä? Näköjään ennustuksessa ei puhuttu kiveksi muuttumisesta mitään. Jenika ja hänen huumorinsa... En ymmärtänyt häntä. Yritin sopeutua tähän maailmaan ja hän vain piti minua pilkkanaan. Oli siinäkin sisko.

Katselin kirjaa kädessäni ja suljin sen. Vihdoin kun minulla oli tilaisuus lukea sitä, minua ei huvittanut. Ei kiinnostanut lukea enää sanaakaan. Asiat tuskin muuttuisivat siitä paremmaksi. Ihan sama miksi he minua luulivat, en ollut ennustuksen poika. Vaikka olisinkin niin ei minusta olisi kilpailemaan ketään vastaan. En ollut missään asiassa hyvä. Olin normaali, tylsä teinipoika. Minulla ei ollut terävää päätä tai isoja muskeleita. Tein asioita hetken mielijohteesta, enkä ollut elämässäni valmistautunut oikein mihinkään. Olin vain elänyt eteenpäin, sillä ei ollut parempaakaan tekemistä.

En tiennyt mitä tekisin kirjalle. Ainakin se täytyi piilottaa turvallisempaan paikkaan. En halunnut kenenkään muunkaan lukevan sitä. Palaisin kirjan lukemiseen joskus myöhemmin. Nyt ei ollut sen aika.

Kiertelin ympäri huonetta ja mietin mihin pistäisin sen. Kävelin huonetta edestakaisin, kunnes ikkunalle päin kävellessä potkaisin jalkani koholla olevaan lattian lankkuun.

"Helvetti" karjaisin ja pitelin jalkaani. Kuka idiootti tätä rakennusta piti kunnossa. Jättää nyt lattialankku irralleen, jotta ihmiset voisivat potkaista siihen jalkansa.

Sain kuitenkin idean. Irrotin lankun kokonaan lattiasta helposti. Lankun alla oli juuri sopivasti tilaa kirjalle. Olin varma, että se on siellä hyvässä turvassa. Kaikesta päätellen tulisin viipymään täällä tovin. Päiväkirjan kanniskelu ei tuntunut järkevältä, sillä olin hukannut sen jo kerran. Tai no, se oli viety, kiitos niin kiltin serkkupoikani. Voi ei, Kristjan.

Jos ennustus tarkoitti minua ja Kristjania, olin pulassa. Minusta ei olisi hänelle juuri vastusta.

Asetin kirjan pikaisesti lankun alle, ja kiinnitin lankun takaisin paikoilleen. En halunnut kenenkään näkevän puuhiani. Vaikka olikin melko epätodennäköistä, että kukaan huoneeseen tulisi.

Ovelta kuului äänekäs koputus. Olin ilmeisesti väärässä, joku halusi sittenkin nähdä minut. Jenikalla tuskin olisi edes voimaa hakata ovea noin lujaa, ajattelin ja nousin äkkiä ylös lattianrajasta.

Kuulin kun oven lukko naksahti auki ja sisään astui mies. Tunnistin hänet heti yhdeksi lauman jäsenistä, mutta en tiennyt hänen nimeään.

"Kuules rimpula, johtajasta sä oot vaaraksi koko laumalle jos et osaa puolustaa ittees" hän mörisi moikkaamatta ja esittäytymättä ensin.

Nyökkäsin, sillä en tiennyt mitä sanoa.

"Jos multa kysytään, niin sä oot varmaa iha toivoton tapaus, mut mun tehtävänä ois opettaa sua. Joten tästä lähtien sä tottelet ja teet mitä mä sanon" hän mörisi vielä tummanpuhuvalla äänellään.

"Öhh, mä en tarvii lastenhoitajaa" tiuskaisin. Kaikki päätökset tehtiin aina kysymättä minulta mitään. Ärsyttävää.

"Mä en oo lastenlikka, paitsi jos sä tosiaan oot joku pentu niinku käyttäytymisen perusteel taidat olla" mies totesi ja katsoi silmiini.

"Mä en oo mikää pentu" äkäilin takaisin.

"Sit ruvetaas töihi, aattele mua valmentajanas. Ei tää mullekaa oo mieluista mut ei paljoo oo vaihtoehtoi" hän sanoi ja pudisti päätään.

Minun olisi tehnyt mieli vielä sanoa jotain nohevaa takaisin, mutta se olisi ollut luultavasti turhaa. Hän ei vaikuttanut siltä, että luopuisi tehtävästään kovin helposti.

"Mennään" mies tiuskasi ja käveli ulos huoneesta. Jouduin tarppomaan hänen perässään pysyäkseni mukana. Minne olimme menossa?